Kivi

Kirjaston nimeksi sopisi Kivi.

Se oodi = minä vihaan on niin paha moka ja kaiku parhaasta kirjallisuudesta, että sen saisi välttää.

Kivi sopisi Kiasman kanssa ja olisi äännettävissä ja opittavissa monilla kielillä.

Lisäksi asia on niin, että Aleksis Kivi on millä tahansa mitoilla nerokas kirjailija. Hän on myös pysyvä muistutus siitä, että vasta kirjallisuus luo kielen ja että kieli on ajattelun väline.

Ne jotka toistelevat innovaatioiden tarvetta, saisivat puolestani mennä vähäksi aikaa nurkkaan häpeämään, elleivät muista, että innovaatioista suurenmoisin on pieni kielellinen teos, esimerkiksi runo, mutta joskus pelkkä sananparsi tai sutkaus.

Suomalaisessa suorasanaisessa kirjallisuudessa ihailen Kivessä etenkin avaruutta.

Sekä romaanissa että näyttämöllä samoin kuin elokuvassa ja valokuvassa tilan ilmentäminen on hyvin vaikeaa. Jotkut ovat mestareita. Hemingway ”maalasi” sekä Kilimandsaron että Alpit.

Ne hyvää tarkoittavat henkilöt, jotka ovat sommitelleet karttoja ”Seitsemän veljeksen” tapahtumapaikoista, itse asiassa purkavat romaanin neljää suurenmoisesti hallittua koordinaattia. Se neljäs on aika, ja toisin kuin fysiikassa, Kvellä ajan nuoli on kaksisuuntainen. Menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat. Maisemassa esiintyy suomen kieleen onnekkaasti rantautunut taivaanranta, joka tarkoittaa taivaan rantaa.

Romaanissa kaikki neljä perinteistä elementtiä ovat mukana merkityksellisesti, ilma ja maa, vesi ja tuli.

Hyvin taitavasti Kivi on jättänyt hyvin vähälle järvet ja lammet. Ne olisivat hajottaneet kerrontaa ja vaatineet mukaan lisää juonielementtejä.

Taiteilijan ei pidä olla objektiivinen eikä subjektiivinen van kykenevä liikkumaan näiden kahden välillä, yleisen ja yksityisen.

Ajattelin jättää täsmentämättä, mitä tarkoitin kirjoittajan ja hänen henkilöittensä psykoottisuudella. Psykoosi on tahdosta riippumaton ja kertomus tai satu tahdon ja taidon varassa toimiva tapa kohdata se, mitä ihminen ei voi väistää. Seitsemässä veljeksessä ei kuolla (paitsi isä on kuollut karhun kanssa painittuaan ja äiti katoaa kuvasta kuten vanhojen kuuluu).

Kohdattava on pelko ja ahdistus. En usko Kiven lukeneen Kierkegaardia, jonka kirjoja oli kyllä hänen aikanaan Helsingistä saatavina. Fruktan och bävan, Hän käytti kirjan nimenä myös käsitettä Angst.

Kierkegardilla oli ongelmia eroottisuuden kanssa, ja hän kirjoitti siitä loisteliaan tekstin, mutta tosielämässä nuo ongelmat eivät ratkenneet.

Kiven ympäriltä on kirjoitettu kaikenlaista, mutta vahvan heteroseksuaalisuuden puuttuminen koko hänen tuotannostaan on ehkä jäänyt vähälle. Ne kauniit rakastavaisten runot ovat kovin lähellä haavetta, unikuvaa (Jo valkenee kaukanen ranta jne.). Suhden paljon vanhempaan Charlotta Lönnqvistiin on kummallinen, ei siitä mihinkään pääse. Jopa ’”Nummisuutareissa” nämä asiat ovat mukana. Koko näytelmä on peräisen Eskon rikollisesta viattomuudesta- Hän lähtee kosioretkelle tietämättä naisista mitään. Isä Topias lienee juuri sitä sorttia aviomies, joka synnyttää pirttihirmuja. Miehen irvikuva on kanttorikin, ja oikeita miehiä löytyy vasta Karrista, kun velikin (Iivari) on hulttio ja vaellustoveri (Mikko Vilkastus) sitä nuorukaistyyppiä, jollaisista äidit varoittavat tyttäriään.

On sanottu hyvin, että pelon ja ahdistuksen taustalla vaikuttavat pitkästyminen ja inho. Inho, saksaksi Ekel ja ranskaksi la nausée, sulkee ympyrän.

Kivestä tekee ihmeellisen juuri tämä piirre. Paremmin kuin Sillanpää hän nosti romaaninsa aiheiksi syyllisyyden ja häpeän. Näitä kahta on tapana sanoa eksistentiaalisen romaanin elementeiksi. Alan suurin mestari oli ehkä Albert Camus, mutta kyllä jo Proustin pysyvä tenho on näissä samoissa asioissa, vaikka hän on kirjoittanut ne kokonaisen aikakauden kuvaksi.

Suomessa tämän lajityypin toinen mestari on Juhani Aho, vaikka sitä on vaikea huomata, koska ”Juhassa” sukupuoliroolit on vaihdettu ovelasti. Aho tiesi tavattoman hyvin, mitä merkitsee eroottinen kiintymys paljon vanhempaan naiseen (Elisabet Järnefelt) ja vaimon sisareen. Julkisuuteen hän nousi projisoimalla tunteita bordelli-seksuaalisuuteen (”Yksin”).

Mielestäni näitä on lupa miettiä. Kirjallisuudessamme on eroottisen kiihkon kuvauksen mestareita (Waltari) ja tässä suhteessa syvästi terveitä (”normaaleja”) taiteilijoita, kuten Linna. Kalle Päätalon suosiota siunailtaessa ei ehkä aina muisteta, millainen hirvittävä ongelma nainen oli sekä Koillismaa- että Iijoki-sarjan kirjoittajalle, siis sille, joka muistuttaa kovasti Päätaloa itseään, eikä kirjoittajan omia, osittain karmeita kokemuksia alalta (”Nälkämäki”).

Kivi löytää tasapainon tässäkin ja tämä edellä esitetty saattaa olla yksi seikka edesvastuuttoman Ahlqvistin raivon syynä. Hän jos kuka tunsi nämä asiat aatelismiehen piialle tekemänä aviottomana lapsena.

Joskus aikanaan saattaa nousta tutkija, joka ottaa vielä miettiäkseen, mitä kaikkea peittyi Topeliuksen laimeuden taakse ja ennen kaikkea miksi naimattomana pysynyt Fredrik Cygnaeus oli niin tavattoman halukas ympäröimään itsensä nuorilla, lahjakkailla miehillä ja auttamaan heitä monin keinoin.

Achtén ja välillisesti Alasen (ja von Wrightin) kirjailija-pohdintojen jälkeen Kiven ymmärtäminen on vasta puolitiessä. Tutkimusta voisi jatkaa sopivan nimisestä kirjastorakennuksesta käsin.