Erehtyminen on nautinto

Kun menin valtiolle töihin 1976, otin pian käyttöön mapin, jonka keltaiseen etikettiin kirjoitin nimikirjainteni ja esittelijän ns. orjan merkin ./. lisäksi kansion sisällön: ”Virheitä, erehdyksiä ja laiminlyöntejä.”

Muistaakseni ensimmäinen merkintä koski poistumista jaoston istuntohuoneesta armeijan tapaan eli ryhdikkäästi ovelle marssien, alamaisesti päätä taivuttaen ja mennen. Oikea tapa oli poistua eräänlaista sivuvikellystä eli melkein takaperin, säilyttäen katsekontaktin puheenjohtajaan, joka ei siinä vaiheessa tietenkään vilkaissutkaan poistujaa.

Kauan myöhemmin luin jostain, että tuoltakin osin kysymyksessä oli venäläinen hovietiketti. Vielä myöhemmin luin Bysantin käyttäytymissäännöistä. Siellä oli tullut pahakin riita, kun joku kävijä, korkea kirkonmies, kuningas tai keisari, oli kylmästi kieltäytynyt heittäytymästä pitkin pituuttaan kolmasti paikallisen keisarin (basileos) eteen.

Tämä ei ole joutavanpäiväistä. Useimmissa islamin maissa ei suosita lipallista päähinettä. Erilaiset turbaanit ja vanha, tunnettu katkaistun kartion muotoinen fetsi sallivat päivittäisten rukousten toteuttamisen ainoalla oikealla tavalla, koskettamalla maata otsalla. Mekan suunta aiheutti ongelmia. Ranskalaiset ovat tunnetusti häijyjä ihmisiä. Eräs ranskalainen kertoi tai valehteli minulle kerran, että muuna tuo uskonnon tunnustaja kantoi housuntaskussaan kompassia, jottei tulisi tehdessään tarpeitaan vieraassa käymälässä vahingossakaan pyllistämään Mekkaan päin.

Ja Euroopassa on murhattu ihmisiä läjäpäin ratkottaessa kysymystä, kumpaan suuntaan ristinmerkki tehdään ja monellako sormella.

Kommentoija ilmaisi kyllästymistä sanan ”narratiivi”. Sitä ei voi aivan korvata sanalla ”kertomus”. Esimerkiksi musiikissa tuota n-sanaa käytetään. Fuugassa on esittelyn ja kehittelyn jälkeen ”keskustelu”, ja monissa muissakin sävelteoksissa on yhtenäinen, dramaturginen tapahtumien kuvaus, jota hyvässä tapauksessa ei voi lainkaan ilmaista sanoin.

Kielifilosofiassa on tarpeen erottaa toisistaan merkki ja merkitys, ja merkityksessä puolestaan tekstin tai puheen yksikön (sanan) merkitys kokonaisuuden mahdollisesti monista merkityksistä.

Narratiivin lajin eli genren tunnistaminen voi olla kohtalokkaan tärkeää. Eräissä esimerkiksi autismin kirjoon luetuissa tiloissa ihmisen kyky erottaa ironia on pahasti puutteellinen. Myös tavan salliman liioittelun käsittäminen sellaiseksi voi olla vaikeaa.

Tämä on vakava asia, koska on myös olemassa, nimenomaisesti kehenkään kohta virkaan astuvaan presidenttiin viittaamatta, että niin sanottu narsistinen persoonallisuushäiriö voi aiheuttaa aivan seurustelussa erotusdiagnostisia ongelmia. Onko tuo ihminen oikeasta tuollainen vai eikö hän vain ole vakavissaan?

Tuo jälkimmäinen termi ymmärretään usein väärin. Itsekkyys ja omahyväisyys ovat mainioita ominaisuuksia, joita ilman voisi olla vaikea selvitä. Dawkinsin ”itsekäs geeni” on ehkä turhankin raflaava kielikuva, muta jotain sellaista maailman rakenteissa on. Niinpä sitten ihmiset, jotka eivät lainkaan häiriinny omasta huonosta käytöksestään ja ne pahemmat, joiden yhteydessä mainitaan usein termi narsistinen psykoosi, koska he silminnähden eivät ole edes kunnolla selvillä siitä, että jos viiltää toisen kurkun veitsellä, kurkku katkeaa ja sitä ennen tulee kovasti verta.

Parhaat kieltenopettajat ovat kautta aikojen tienneet, että eri oppilaat ovat taipuvaisia tekemään aivan samoja virheitä ja että kukin oppilas pakkaa tekemään saman virheen kerran toisensa jälkeen. Niinpä heillä oli ymmärrystä jauha erilaisia leipäsääntöjä ja ottaa erikoiskäsittelyyn sitkeimmin erehtyvät.

Sitä vastoin en ole nähnyt kirjaa, jonka nimi olisi ”Pitkä matematiikka – valitut virheet”. Oikeastaan sellaistakaan julkaisua on vaikea löytää, jossa olisi listattu erikseen jonkin matematiikan alueen tyypillisesti vaikeiksi osoittautuneet ja sitten helpommat laskutehtävät.

Tuomarin tehtävissä kansiossani oli kunniapaikalla luettelo karkausvuosista. Yhden kerran vein esittelyyn jutun, joka oli tullut kirjaamoon karkauspäivän johdosta yhtä päivää liian myöhään. Enkä ollut huomannut sitä! Ja siitähän oikeusneuvos L.N. jaksoi muistuttaa. Asia ei liene ajankohtainen, koska niin vanhoja juttuja ei enää taida olla, mutta varoituksen sanana esimerkiksi apurahan hakijoille – päivämäärän eli aikavälin laskeminen on yllättävän monimutkaista ja siinä tekee äkkiä virheen. Sillekin asialla pitää olla sääntö, että jos tapaamme viikon kuluttua, lasketaanko kulumassa oleva päivä mukaan ja lasketaanko kokonaisia vuorokausia.

Presidentti Lauri Kr. Relanderin muistelmat (toim. Eino Jutikkala) on mainio historiallinen lähde. Relanderilla oli tapana kirjoittaa päiväkirjaa joka päivä, kirjoituskoneella vielä. Kirja on hyvin laaja mutta mielestäni päätöksenteon ja etenkin väärien päätösten tekemisen mekanismit tulevat mainiosti esille.

Relander oli sattumapresidentti, jonka valituksi tulemisesta ällistyivät kannattajat ja hän itse. Luultavasti se maatalous- ja metsätieteellisen tiedekunnan professori, joka oli hylännyt hänen dosentuuriin tarkoitetun tutkimuksensa heikkotasoisena ja muutenkin tarmokkaasti levittänyt käsitystään asianomaisen lahjattomuudesta ja kehityskelvottomuudesta, joutui presidentinvaalin jälkeen miettimään todella hyviä selityksiä.

Mutta Lauri Kristian mokaili sekä yksityiselämässään (häneen oli kovin helppo vaikuttaa väittämällä melkein mitä tahansa vakaumuksellisesti) että virassaan, mutta toisaalta selvitti taitavasti kiperiä tilanteita. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia toiselle kierrokselle, koska puolueen todelliset mahtimiehet päättivät niin, ja hän elelí syrjemmällä niin että joutui vielä talvisodan evakoksi rakkaasta Viipuristaan.

Ellei mappini olisi joutunut kateisiin kauan sitten, lisäisin vajavaisuuksien listaani tietämättöämyyteni Relanderin muistomerkistä, joka on ollut jo vuosia Hesperian puistossa Runeberginkadun kupeessa. Jouduin etsimään tiedon verkosta enkä ollut mielestäni nähnyt sitä koskaan. Hyväkin opas nuoremmille…