Pasifismi II

Rauhanaate määritellään sodan kautta. Pasifismi tarkoittaa, ettei pidä koota eikä aseistaa joukkoja ja ryhtyä surmaamaan toisia ihmisiä.

Ehkä tutun merkin takia eilen keskustelu ohjautui ydinaseiden vastustamiseen. Vaikka aihetta koskeva filosofia on ikivanhaa ja muuankin kuuluisa tutkielma (Grotius) 1600-luvulta, Napoleonin sotien jälkeen 1830-luvulla alettiin ajatella, että elämän ehdot voivat edistyä muillakin keinoilla.

Ajattelijat tietenkin unohtivat, että muuan edistyksen ehdoista oli avuttomien siirtomaiden ryöstely.

Sen kunniaksi, että sota viisastuneiden valtioiden kesken oli yhteisesti todettu mahdottomaksi, koska se on mieletöntä, syttyi ensimmäinen maailmansota 1914 ja sen jälkeen toinen. Kolmannelle ei ole annettu nimeä, koska väkivaltaisuuden muodot ja mutkat ovat niin moninaiset, että teollisuusmaissa ajatellaan elettävän rauhanaikaa, vaikka eräässä vaiheessa Balkanilla ja nyt Lähi-Idässä surmataan ihmisiä teollisessa mittakaavassa.

Mitä sotia Afrikassa on meneillään, siitä ei edes kerrota, koska aihetta ei pidetä kiinnostavana.

Mielipiteiden ja mielikuvien sota ei vain laannu. Aika harvoin kuulee nykyisin sadan vuoden takaista kehotusta hirttää viimeinenkin riistäjäporvari viimeisen papin suoliin. Suhteellisen harvoin kuulee selitettävän, että ongelmat johtuvat kapitalismista. Tuon sanan kirjoittaminen tuntuu vähän kankealta. Meillä on muun muassa tässä maassa markkinatalous, oikeastaan sekatalous, ja hyvin monien mielestä pääomat ja elinkeinotoiminta ovat sinänsä tarpeellisia asioita.

Vähän tutkittu ja erittäin sekava käsite ”työ” on kyllä huulilla. Työtä on saatava ja työttömyys on paha asia. Jotkut harvat sanovat, että työn luonne ja sisältö on muuttumassa rajusti, mutta yleensä selitykset tuosta muutoksesta jättävät kuulijan ymmälle.

Onko esimerkiksi eläkeläisen harjoittama itsepintainen blogin kirjoittaminen työtä? Rahaahan tästä ei saa.

Tänäänkään ei tuntunut työltä, vaikka kello on kovin paljon. Syy on sähkö, tai oikeastaan sähkön puute, pysäköintipaikkamme pistorasioista, joita käyttäen autoja voisi lämmittää. Puoli päivää asiaa on selvitelty sähkömiehen kanssa, mutta taitaa olla kesken edelleen ja ainakin yksi osa eli kolme tolppaa uhmaa ymmärrystä. Emme tiedä, mikä niillä on.

Kellon eturientoisuuden vuoksi keksin, että petkutanpa taas lukijoita. Tämä saa olla tämän päivän ja huomisen kirjoitus samalla kertaa. En aio paneutua Linnan juhliin. Kuulun valitettavasti niihin, joiden mielestä kvanttikemia on helppotajuisempaa. Ehkä oli kohtalokasta olla siellä kerran, aikoja sitten. Heti havaitsi, ettei se ole Linnassa sen kiinnostavampaa kuin televisiosta. Tulee vain hiki, varpaille astutaan ja eteenpäin pyrkivät kanalaiset käyttävät kyynärpäitään, kuten yhteiskunnassa on muutenkin tapana.

Olen kuullut, että jääkiekossa ja politiikassa on riidanrakentajia. Heidän tehtävänsä on sekoittaa vastapuolen toiminta ja saada parhaassa tapauksessa aikaan tappelu. Alalla on kuulemma synnynnäisiä lahjakkuuksia.

En ehkä ollut edes juristi, kenties en edes ylioppilas, kun tunsin asianajajien ammattikunnan tarinaperinteeseen kuuluvan mainoslauseen; sata vuotta sitten asianajajien mainokset täyttivät sanomalehtien etusivuja. Se kertoo paljon sanomalehdistä ja asianajajista. ”Työmiehen” etusivulla oli joka päivä Asianajotoimisto Tanner & Hakkila.

Legenda väittää, että joku olisi myynyt itseään lauseella ”Sotkuiset asiat selvitetään ja selvät asiat sotketaan.”

Kokemukseni perusteella en voi leimata tuota toimintaperiaatetta mahdottomaksi. Se ei kuitenkaan rajoitu asianajajiin. Eräskin pormestari osasi hukata toisen kalossinsa, vaikka istui vihreän veran takana nappiskengät jalassa kaukana kaiken maailman kalosseista (joita valmisti Nokia)…

Olen eri mieltä roomalaisen oikeude klassikkojen kanssa. Monen kirjan nimenäkin on ”Ars boni et aequi”. ”Lainoppi on jumalallisten ja inhimillisten asioiden osaamista, järkähtämätöntä ja pysyvä halua tehdä jokaiselle oikeutta, hyvän ja kauniin taito.”

Juuri halua tehdä oikeutta jokaiselle ja etenkin itselleen on niin monien riitojen, kilpailujen ja sotien syy. Perinne, jonka haluaisin leimata amerikkalaiseksi, ja jonka mukaan periksi antaminen on heikkouden merkki, on tuhoisa. Se on melkein yhtä ikävä ilmiö kuin kilpaurheilu, jossa vähän väliä unohtuu toiminnan tarkoitus, leikki.

Pasifismi kakkonen on sovun rakentamista, rauhan tekemistä. En oikein osaa pitää totena ajatusta, että pasifismi olisi aate. Mielestäni se on toimintatapa. Ettei käytä tuli- eikä teräaseita ihmisiin eikä eläviin eläimiin, tuntuu oikealta. Ydinaseet eivät kuulu tähän yhteyteen. En usko, että niiden käyttämiseen tarvittaisiin lupia.

Sana kompromissi on kompromettoitu. Siihen on onnistuttu uittamaan ajatus epätäydellisestä, jotenkin sopimattomasta, veltosta. Haluaisin ymmärtää sen sananmukaisesti. Kompromissi on yhteinen lupaus, alkujaan yhteinen lupaus alistua välittäjän ratkaisuun, siis turvautumatta voimakeinoihin.

Suomi on kompromissi. Itsenäisyys on kompromissi. Oikeassa oleminen on hulluutta. Jokainen riemuvoitto muuttuu ennen pitkää itkuksi.

Inhosin nuorempana sanontoja ja sananparsia. Ne olivat mielestäni latteita kuin mitkä. Nyt tunnen yhä suurempaa vetoa käyttää itse sellaisia.

Siis toinen juristien ja muiden huonojen ihmisten (Luther sanoi, että lakimiehet ovat huonoja kristittyjä), viljelemä ajatus:

Laiha sovinto on aina parempi kuin lihava riita.