Valehtelemisen peruskurssi

 

Kun rippikoulussa sitten piti opetella Kymmenen käskyä, joista osa tuntui epäselviltä, useakin tarjosi käskyksi ”älä valehtele”.

Sellaista käskyä ei siinä luettelossa ole. Ja kuitenkin jo kotona oli opeteltu, ettei saa valehdella.

Katsoin aina lakikirjan sisäkannesta, kun oli otettava todistajalta vala tai juhlallinen vakuutus. En osaa kaavaa vieläkään ongelmattomasti. Kaiken totuuden tässä asiassa, siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta.

Ruotsin kielellä tuo kaava lienee omiaan herättämään suomalaisessa lukijassa epäuskoa ja kauhua. Kieli ei ole ihan tavallista - "Jag N.N. lovar och svär vid Gud den allsmäktige och allvetande, att jag skall vittna och giva tillkänna allt, som jag i denna sak vet sant vara, utan att något därav förtiga eller något därtill tillägga eller däri ändra.”

Kirjoitin nuo kaavat näkyviin kiinnittääkseni huomion siihen, että teksti on ongelmallinen. Nykyinen prosessioikeus lähtee siitä, että asianosaiset tekevät todistajalle kysymyksiä. Miten aktiivinen tuomarin tulee olla, siitä on hiukan kahta mieltä.

Hyvin kuluneessa kaskussa vaihdemiestä kuulustellaan todistajana, kun veturinkuljettaja on syytteessä junaonnettomuudesta. ”Heilutitteko varmasti punaista lyhtyä junalle?”, tuomari tiukkaa, ja todistaja sanoo valansa velvoittamana että kyllä hän heilutti, raiteiden välissä seisten. Jutun päätyttyä todistaja kertoo, miten hän pelkäsi, että joku kysyisi, oliko se lyhty päällä eli paloiko se punainen valo.

Kasku kuvittakoon tuota kohtaa ”siitä mitään salaamatta”. Ainakin väärästä valasta syytettäessä (perätön lausuma) nyrkkisääntö taitaa edelleen olla, että todistaja vastaa kysymyksiin eikä hänen ole pakko ottaa omasta aloitteestaan puheeksi muita asioita.

Vanhoina aikoina, kun tuomari vastasi todistajan kuulustelemisesta, kaikkein tavallisinta oli sanoa, että kertokaapa nyt omin sanoin koko tapahtumasarja  ja muistakaa valan velvoite.

Tuo oli siitä hyvä käsky, että vaikeneminen ei oikein käynyt päinsä. Se huono puoli siinä oli, että todistajaa oli joskus vaikea saada vaikenemaan. Laamanni Helminen haetutti kansliasta silloin vielä harvinaisen sanelukoneen, kun anoppi tuli todistamaan avioeroasiassa.

Mitä tapahtuisi, jos vaaliväitteitä käytäisiin läpi samaan tapaan kuin todistajaa kuulustellaan. Tuo vaiva nähdään joskus jopa selvitettäessä, kuka ajoi kenen kylkeen niin että pellit menivät ruttuun. Miksi presidenttiehdokasta ei kuulusteltaisi koko maan menestystä koskevista asioista?

Lehdissä ei nyt paljon muusta puhutakaan kuin USA:n presidentinvaalien aiheuttamista muutoksista. Kysymys on siis arvailusta. Asiaa miettien toteaa, ettei esimerkiksi Trump tiedä sitä. Hänellä on ammattitaitoa riskien arvioimiseen, mutta liiketoiminta on eri asia. Valeissa havaittiin, että liiketoiminnan keinot tehoavat. Presidenttinä ne keinot eivät tehoa, koska ratkaistavana on todellisia tilanteita ja huomioon on otettava tosiasioita.

Siksi myös esimerkki todistajan kuulustelun keinoista on erittäin huono. Siksi esitin sen. Todistajaa nimittäin kuullaan useimmiten asioista, jotka ovat tapahtuneet ja joista todistajalla on ehkä havaintoja. Hänen odotuksillaan ja arveluillaan ei ole merkitystä, eikä niitä yleensä kysytäkään. Jos todistaja haluaa kertoa tuomioistuimelle, miten mainio ihminen hän on, hänet ohjataan käytävään käkättämään.

Siinä voisi olla samaa mieltä pääkirjoittajien kanssa, että mielipidetiedustelujen menetelmiä saisi miettiä oikein kunnolla.

Esimerkiksi kansanrunouden tutkijat ja tutkimusmatkailijat tietävät, että haastateltava, toisinnon esittäjä tai opas erittäin usein esittää vastauksia, joiden hän arvelee miellyttävän kysyjää. Kokemukseni mukaan Los Angelesissa aasialainen taksinkuljettaja vastaa kaikkiin kysymyksiin ”yes”. Olen itse kysynyt ensin, tiedättekö missä lentokenttä on – yes – ja tiedättekö että ajoitte juuri viimeisen liittymän ohi – yes.

Kirjallisuuden lukijat tietävät, että omaelämäkerta on heikonpuoleinen lähde. Vaikka kirjoittaja ei selittäisi asioita parhain päin, hän selittää asioita.

Lakimiehen tulee tietää, että silminnäkijän todistus ei ole välttämättä uskottava. Oikeudenkäynnissä ensikäden tieto ei ole mitenkään pyhä. Tuomarinkokemuksen karttuessa lakkaa ihmettelemästä, miten väärin ja huonosti ihmiset muistavat asioita ja miten hankalaa heidän on ilmaista itseään.

Nyt kirjoitetaan, että Trumpin äänestäjät kuuntelivat vain sellaista, minkä he halusivat uskoa todeksi. Näin varmaan on, mutta sama väite koskee kaikkia maailman ihmisiä. He kuulevat ja ymmärtävät sen mitä toivovat tai pelkäävät todeksi.

Hankkikaa haalarit ja menkää kuuntelemaan juttuja bensa-aseman baariin. Sellaisia on vielä jokunen jäljellä.

Valehtelemisessa pääsee alkuun vain uskomalla itse omia juttujaan. Tämä on peruskurssin keskeinen opetus, eikä tämä ole vale.

Olen tuntenut ja myös tuominnut ihmeen taitavia ihmisiä, jotka puhuvat kenet tahansa pyörryksiin. Heillä on siis kirjallisia kykyjä. Tiedän tapauksia, joissa mies on heti vankilasta päästyään käynyt tekemässä samoille ihmisille samat petokset, joista hän oli istumassa. Sellaiseen tarvitaan vakaumus. Puhujan on uskottava itseensä ja ”tiedettävä” olevansa oikealla asialla.

Ainoa keino tätä vastaan on se, minkä tutkijat nyt unohtivat. On kuunneltava hiljaisuutta. Sama sääntö kuin runoudessa. Ei ole luettava sanoja. On luettava sanojen takaa.