Sinä et ole sinä

Minulla on periaatteeni. Ellette hyväksy niistä tai pidä niistä, voin muuttaa ne. Guggenheim-museo on koko ajan tuntunut epämiellyttävältä tavalta rahastaa ensin suomalaisia ja sitten täällä käyviä turisteja.

Luettuani että Erkon ja Herlinin säätiöt tulevat rahoittamaan hanketta merkittävillä rahasummilla, muutin mieleni. Ajatus onkin hyvä. Kannatan sitä,

Eilen oli tilaisuus keskustella ihmisistä. Olimme laatineet ainakin tuhat yhteenvetoa erilaisista ihmisistä, keskustelukumppani haastattelujen pohjalla, minä oikeudenkäyntien ja niissä nähdyn ja esitettyjen asiakirjojen.

Kun puhuttiin työhönottohaastatteluista eli rekrytoinnista, kerroin vanhimpien kauhavalaisten menneen aamulla ”työntämään” ja romahtaneen illalla savisissa saappaissaan emänään perintöryijylle työntämisestä uupuneina.

Raataminen puolestaan tarkoitti kerran samaa kuin kirjakielen viertäminen, kaskessa palavien puiden kääntelemistä, ja se vasta pirullista tekemistä oli. ”Raatajat rahanalaiset” on kuuluisa maalaus.

Tänään luin erittäin hyvän lehtijutun naisesta, joka selvittelee sosiologian keinoin väitelleenä tohtorina luokkaeroja. Hän on talonmiespariskunnan tytär Savonlinnasta ja tietää siis paljon myös omasta kokemuksestaan.

Itse olen kiitollinen vuosistani Lappeenrannassa. Tietysti opetin vain ylioppilaita. Se on teknillinen yliopisto. Opiskelijoiden koostumus ja ilmapiiri poikkeaa paljon Otaniemestä. Otaniemi poikkeaa paljon Cambridgesta ja nämä kaikki Berkeleystä.

Kuten Hemingway sanoi, ei kukaan ihminen ole Robinson Crusoe.

Lisäisin siihen, ettei kukaan ole liioin kapteeni Nemo.

Lahjakaskin ihminen kuolisi bilhartsiaan tai toisintokuumeeseen autiolla saarella, ja hänen tiettävästi yksin toteuttamansa sukellusvene menisi pohjaan kuin kivi möhkökalojen ihmeteltäväksi.

Tarjoan Guggenheimiin puukkojani, sitten kun museo on valmis. Minulla on niin hyvä onni, että vaikka en ehkä jaksa olla menemättä Ateneumiin katsoman Modigliania, ne kolme tai neljä parasta puukkoani tuottavat sen taiteellisen juhlan, jota joskus kaipaan.

Lämmitti sydäntä, että eräät poliitikot pääsivät nyt sanomaan, että tavaroitten töllistelyyn ei panna valtion rahoja, ja antoivat ymmärtää, että sikäli kuin heistä riippuu, ei kenenkään muunkaan.

Ymmärsin tämän jo Aukustin kioskilla, tai ehkä Litmasen. Juopot ja pojat sanoivat, että kaikkein kauheinta on se sipelius, ja yksi juoppo näytti laulamalla – lauluksi minä sen arvelin – millaista se sipelius säveltää, ja olimme kaikki samaa mieltä, että kamalaa on, niin kuin herrojen kotkotukset yleensäkin.

Haluan siis yksityisiä nautintoja toisten, huonotuloisempien veronmaksajien kustannuksella? Juuri niin. Ja kuvittelen, että minulla on parempi, ehkä aivan malliksi kelpaava maku suhteessa kulttuuriin ja taiteeseen? Sitä kuvittelen.

Miksi kenenkään kannattaisi ottaa tällaista kuuleviin korviinsa? Siksi että ihmisillä on uskomuksiin perustuvia arvojärjestelmiä, joista yksi on kouluttautuminen. Sitä voi harjoittaa työpaikoilla tai koulutusta antavissa laitoksissa. Olen ajautunut jälkimmäisen piiriin, mutta ei edellinenkään ole vieras.

Arvo tarkoittaa jotain sellaista, mikä ei ole totta. Arvoja ei voi todistaa etenkään samalla tavalla kuin voi todistaa, että puuruuvin päälle astuminen paljaalla jalalla tekee kipeää.

Entisen, nyt meiltä katoamassa olevan työväenluokan piiristä ponnistaneet tohtorit ovat kaikkein hurjimpia. Heitä on muuten varsin paljon, ja heitä on kaikkein korkeimmissa tehtävissä. Äkkiä miettien tulee heti mieleen muun muassa yliopiston rehtoreita. Sitten on näitä toisia, jotka ovat soljuneet opintoihin ja asemiin. Suomessa heitä ei ole kauhean paljon ja meillä on perinne, etteivät he pidä tavatonta ääntä taustastaan.

Kun aloitin työntämisen (vanha kauhavalainen muoto sanasta ”työskennellä”), tutustuin ihmisiin, joiden suvussa oli ollut sata vuotta professoreita. Se oli kiinnostavaa. Olin nähnyt irrallaan kulkevia professoreita vasta muutamia viikkoja ennen kuin menin töihin sinne Otavaan 1964.

Kuten tapaan toistella, isäni oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas, ja samassa yhteydessä kirjoitti tätini Piku (Aino) oman sukuhaaransa ensimmäisenä.

Häpeäkseni löysin tietokoneeltani anomuksen, jonka mukaan olin kerran hakenut apurahaakin suomalaisen keskiluokan nopean nousun kuvailemiseen, joka tapahtui sotien jälkeen. Apurahaa ei myönnetty. Omassa sukupolvessani eli näiden kouluttautumattomien lapsissa on esimerkiksi tohtoreita niin että päät yhteen kolisevat.

Olemme päässeet helpommalla, koska tie on ollut valmiiksi aurattu. Paavo Alkion muistelmateoksesta (”Sotatuomarin päiväkirjat”) luen rivien välit. Kirjoittaja oli Santeri Alkion poika ja tuleva hovioikeuden presidentti. Hänen työtovereinaan oli näitä silloisia ja tulevia yhteiskunnan huippuja, mukana tietenkin asiaan kuuluva määrä kusipäitä. Lukijan mielenkiintoa pitää hyvin yllä kertomus vaikeuksista divisioonan komentajan kanssa, joka oli jääkäri, luonnevikainen ja erittäin huonosti koulutettu.

Tarina jatkuisi. Kun tuo kelju kenraali oli ollut myös puolustusvoimain komentaja, hän ampu itsensä (haimasyöpä), ja hänen pojastaan tuli hyvin merkittävä, viisas ja humaani lääkäri, joka toimi Töölön sairaalassa. Tunsin miehen.

Juuri niin se menee. Sinä et ole sinä, vaan taustasi, mutta sekä muinaismarxilaisten että nykysosiologien tulkinnat koskevat vain suuria joukkoja. Vapausasteita on ja poikkeuksia riittää. Näitä nousun väyliä pitää auki muun massa Guggenheimin museo. Siksi sitä niin vastustetaan.