Hautajaistunnelmissa

Pyhäinpäivä tulee kintuille.

Median esittelemä pelottelu pellenaamareilla näyttää minusta heikohkon älyllisen tason henkilöiden käsitykseltä Halloweenista.

Henkilökohtaisesti yritän ummistaa silmäni Halloweenilta, myös Amerikassa. En ymmärrä sitä perinnettä ja siihen liittyvä krääsä on silmissäni selvästi vastenmielistä.

Mieleen tulee tietenkin Meksiko, josta on käytetty sellaistakin nimeä kuin ”nauravan kuoleman maa”. Ja muistelen nähneeni lapsuudessani hautajaismakeisia, joissa oli musta paperi. Luulen ettei sellaisia ollut enää omana aikanani, mutta joku oli syönyt makeisen ja veistänyt palikan sen tilalle ja nostanut kapineen papereineen piiringon päälle.

Kysyin kirjamessuilla yhdeltä Mattilalta, joka vakuutti olevansa eri sukuhaaraa kuin ne Ketojanmäen tai Riihimäen isonyrkkiset, onko hänellä tapana käydä kotimaakunnassa. Hän vastasi: ”Haudoilla.”

Sitähän minäkin.

Kuvasta ilmenevä äidinisäni sanoi, että hänellä on tontti Tornimäessä. Tuossa se on. Esihistoriallisissa kulttuureissa esi-isien hautaaminen huoneen lattian alle oli kaunis tapa. Joissakin toisissa kulttuureissa vainajien kalloja käytettiin maljoina, joista nautittiin juomia.

Olen sommitellut kirjelmää Yle-keskukselle. Haluaisin varmuuden vuoksi palvoa penaatteja eli kodinjumalia nyt uudeksi tulleessa talossani. Kauniin tavan mukaan kodinjumalille, joihin jollain oudolla tavalla kuului myös Vesta ja joista käytettiin ehkä myös nimitystä Lares, kuului antgaa oma osansa ateriasta. Niin että mihin se biojäte sitten? Ehkä tuo Vesta olisi johtolanka – sillipurkki.

Suomalaisissa asunnoissa oli vielä takavuosina alttari, tuo mainitsemani piirongin eli lipaston kansi. Meillä on vanhempieni asunnosta peräisin oleva, jo Kauhavalla hankittu piironki mutta ei Talvisodassa kaatunutta poikaa, onneksi. Piirongin kannelle sellainen kuva kuuluisi, samoin kuin kunniakirja 4H-järjestöstä ja jostain Nuorisoseuran kilpailussa voitettua. Ja tietysti virsikirja.

Nyt yhtäkkiä muistan, että opin kaksi sanaa, ”ulkoisesti” ja ”utvärtes”, jonkun ihmisen piirongin kannella olleesta lääkepullosta, johon oli liimattu nuo sanat ja pääkallo ja sääriluut. Tuholaismyrkkyjä (Täystuho) säilytettiin keittiössä tai eteisessä. Pahvinen Vim-tölkki oli keittiössä.

Apteekissa oli Myrkkykaappi. Himmeän ruskeista pulloista monissa oli samat kuoleman merkit. Tekstit olivat mielenkiintoisia mutta kaikki lyhenteitä. Onneksi aikanaan sattui käsiin Farmakopea, josta ilmenivät lyhenteiden tarkoitukset ja merkillisten aineiden koostumukset.

On pahasti tehty kirjailijaa kohtaan hankkia kaikki hänen teoksensa ja lukea ne. Kirjailijan ammatti on samanlainen kuin muiden taiteilijoiden. Hänen kuuluu toistaa itseään. Ei kukaan ajattele, että jokin orkesteri soittaisi jonkin perusteoksen joka kerta eri lailla tai että näyttelijä olisi lisännyt rooliinsa tai poistanut siitä jotain merkittävää kesken kaiken, kun sitä esitetään kymmeniä kertoja.

Mieleen tuli kommentista Veijo Meren Suomen historian löytymisestä kirjamessuilta, että Meri kirjoitti olennaisesti saman esseen kymmeniä kertoja ja yhden tai kahden ensimmäisen jälkeen seuraavat romaanit olivat samoja. Lukija haluaa sellaista. Haanpään juttuja selaan ja lueskelen usein, koska pidän niistä niin kovasti. Tuo tunne johtuu nimenomaan siitä, että pidän kirjailija Haanpäästä eli hänen tavastaan nähdä, kuvata ja kertoa. Minulle ei ole alkuunkaan yhdentekevää, onko jonkin Lappia koskevan tekstin kirjoittanut Yrjö Kokko vai Samuli Paulaharju. Kokko oli mielenkiintoinen ilmiö, mutta mielestäni aika keskinkertainen vetistelijä, mutta Paulaharjun kirjoissa jokainen kirjoitettu kappale on kuin tunturipöllön rinta, ihmeellinen yhdistelmä voimaa ja pehmeyttä ja ominaisuuksia, jotka viihdyttävät mieltä.

Näin on todistettu, etteivät romaanit tai muutkaan kirjat ole erillisiä teoksia. Kysymyksessä on väärinkäsitys. Keskiajalla taideteokset ja useimmiten kirjoituksetkin jätettiin vaille tekijän nimeä, koska sitä pidettiin tarpeettomana. Mahdollisesti individualismi oli yksi Ranskan 1700-luvun tuhoisista ajatusherroista, joka johti seuraavalla vuosisadalla eräät tuumimaan, että jokainen on oman onnensa seppä, joten jos paja palaa, se on vain sepän murhe. Ja näinhän ei ole. Siitä kärsii koko kylä ja joskus puoli maakuntaa.

Vaikka esimerkiksi Eino Leino kirjoitti jalojen päämäärien hengessä eli rahasta, en osaa olla ajattelematta hänen koko tuotantoaan päiväkirjana. ”Elegian” Leino julkaisi 30-vuotiaana. Siinä ollaan niin hautajaistunnelmissa että. Muistelen että hän olisi kirjoittanut sen vielä nuorempana. Haihtuvi nuoruus…

Päiväkirjasta, jollainen muuten myös blogi on, vaikka blogisti yleensä väittää muuta, sain uudenlaisen kokemuksen näinä päivinä. Ministeri Jaakko Numminen soitti ja halusi varmistaa päiväkirjaansa merkitsemänsä. Hän lienee kuvannut viime tapaamistamme, koska kysymys oli isästäni, jonka hän tunsi hyvin. Hän luki, että Borenius ja Kemppinen olivat nuoria pohjalaisjuristeja, jotka perustivat yhteisen lakitoimiston 1960-luvulla.

Selostin että Boreniuksen toimisto oli perustettu 1911 eikä suku ollut pohjalainen, vaikka isoisä, Vaasan hovioikeuden presidentti, oli kuulunut Pohjalaiseen osakuntaan ja jälkeläiset niin ikään mallin mukaan. Helsingin lisäksi he vaikuttivat Viipurissa, mutta alkuaan Turussa nimellä Lähteenkorva, jonka joki osa sukua ottikin suomalaiseksi sukunimekseen.

Selvitin myös, että Boreniukset olivat herrasväkeä ja lakimieskunnassakin huippukerrostumaa, aivan ansiosta, kun taas Kemppiset eli oma sukuhaarani olivat jätkäväkeä aivan väärältä puolelta Pitkääsiltaa, ja Kullervo oli siviiliammatiltaan juoksupoika silloin kun minä synnyin.

Tämä kiinnosti keskustelukumppaniani kovasti, joten hahmottelin hänelle saman tien maan asianajotoiminnan pääpiirteet, senkin, mitä Boreniuksen nykyiset osakkaat tuskin tietävät, että toimisto tunnettiin ennen oikeistolaisista ja äärioikeistolaisista yhteyksistään, joista pahimpia olivat Donnerit.