Aivan muuta

 

Uutisaiheista ei ole pulaa. Niinpä en lisää niitä. Kävin omissa hautajaisissani, kutsuttuna.

Kun lähdin, sovin että muita mahdollisesti kiinnostavat kirjani jäävät parkkiin laitokselle (HIIT). Siellä on nyt järjestelyjä edessä.

Tuskin kukaan kantaa roskiin ainakaan kuvan Britannicaa. Se on viimeinen painettu laitos. Uusia ei tule. Mielestäni se on parempi kuin verkkoversionsa. Suosikkini oli englannin kirjallisuutta koskeva Macropedia hakusana, yli sata sivua tiheää tekstiä.

Entinen oppilaani Vili haluaa viedä Oxfordiin näitä kirjoja ja tuli laatikkojen kanssa. Hänellä on siellä professuuri. Katselin vähän hitaasti, kun hän uunituoreena tutkijana selitti väitöskirjan aihettaan luulotellusta eli virtuaalisesta varallisuudesta. Ihmettely on lakannut kauan sitten. Angry Birdistä en ole varma mutta ainakin Supercell toimii myös niin, että pelin saa ilmaiseksi ja siihen saa sitten osaa lisäpalikoita. Nyt kaikki ovat ainakin kuulleet Pokemonista.

Ei anekauppa tarkemmin ajatellen ollut sen merkillisempi ajatus. Maksamalla rahaa pystyit myyjän vakuuttelun mukaan lyhentämään omaa tai läheisesi kiirastulessa kärsimää aikaa. Ostamalla puhelimellasi taikakalun peliyhtiöltä avataarisi pääsee taivaaseen.

On mentävä uudestaan valokuvaamaan niitä kirjoja, koska mielenkiintoisia ja kadonneiksi luultuja oli aika paljon. On otettava nopeampi objektiivi ja mahdollisesti salamalaite, jotta voi tutkia kirjojen ja etenkin lehtien selät.

Kun ajoin kotiin lumipyryssä, ajattelin tehdä historiatieteen alaan kuuluvan tutkimuksen. Ajatus on peräisin Turun yliopiston keinosta tutkia Suomen murteita. Heillä on koehenkilöinä omia opiskelijoita. Suuri osa näistä ei käsitä puhuvansa murretta. Se on tämä tuttu ilmiö. Naapurini sanoo joskus, ettei missään puhuta niin puhdasta suomea kuin heillä ”Ikaalikhih”. Voi olla että myös ’”Hämeenkyröh” väärentämätön kieli on kunniassa-

Kun näet kuulin ja luin suureksi ilokseni, että Yle ja tekijänoikeusjärjestöt ovat päässeet sopimukseen vanhoista ja todella vanhoista sarjaohjelmista ja muista sellaisista, tuli mieleen, että suomalainen tutkija voisi istuttaa Areenan ääreen hyvin nuoren professorin ja yksitoista tohtorikoulutettavaa ja näyttää heille esimerkiksi Rintamäkeläisiä (josta en itse muista mitään).

Sen jälkeen olisi tilaisuus selvitellä, mitä etevät katsojat ymmärsivät asutustilallisten ja heidän lähipiirinsä ongelmista 1970-luvun Suomessa, ja käsittivätkö he, mitä kommunistit ja vennamolaiset puhuivat ja miksi.

Tasapainoa kuvaan saisi tuomalla tarkkailtavaksi näyttelijän, joka esittäisi esimerkiksi tohtorinnaa vuodelta 1971. Me ehkä katselimme Keski-Euroopan mäkiviikkoa. Ruudussa hypähteli mustavalkoisia miehiä. Recknagel piti ilmalennon aikana käsiään eteen ojennettuina, mutta tuolloin oli jo uudet miehet tornissa. Tohtorinna kysyi ystävällisesti, kuka voitti, ja joku meistä vastasi että Björn Wirkola. ”Pääasia ettei ryssä”, tohtorinna sanoi ja liihotteli keittiöön noutamaan liemikulhoa.

Edellä kuvattu koejärjestely vastaa tämän viikkoista historianfilosofiaani. Ehkä jopa tärkeämpää kuin se, mitä oikeastaan tapahtui, on se, mitä luultiin tapahtuneen.

Maailman kuuluisin esimerkki on monien saksalaisten oppi, ettei Saksa todellisuudessa hävinnyt ensimmäistä maailmansotaa. Sen armeija oli (muka) voittamaton, kun juutalaiset ja marxilaiset survaisivat Berliinistä käsin tikarin sen selkään.

Arvostamani tutkija kertoo eräässä esipuheessaan ryhtyneensä opiskelemaan kunnolla kymmentä kieltä ja vaihtaneensa alaa kuultuaan Baijerissa 1980-luvulla, että juutalaiset aloittivat toisen maailmansodan vastoin hartaiden SS-miesten ja heidän aina nöyrien ja vaatimattomien johtajiensa hartaita toiveita. Baijerilainen oli ollut täysijärkisen kirjoissa vapaalla jalalla kulkeva yliopistomies.

Viipurin menettäneistä eli juhannuksena 1944 sotineista ei ole monta hengissä. Tunnen yhden, mutta tuona pahana päivänä hän oli jo haavoittunut ja saa kiittää hengestään sotasairaalajärjestelmämme tehokkuutta. Yhtään sota- tai kenttäsairaala ei jäänyt jalkoihin, ei edes monta joukkosidontapaikkaa. Omin lupineen toimi myös Magnusson, joka oli siirtänyt hävittäjäkoneet Kannakselta Immolaan ja kauemmas viimeistä edellisenä mahdollisena päivänä ja aivan omin lupinensa.

Eversti Kemppi tuomittiin lopulta päävartioarestiin Viipurin menettämisestä ja se pataljoonankomentaja, Kurt Bäckman tuomittiin lopulta kuritushuoneeseen mutta ampui itsensä sitä ennen.

Suomalaisilla oli Kempin prikaati ja Neuvostoliitolla moninkertainen ylivoima ja panssarit. Suomalaisten pakokauhu on tosiasia. Kaupungissa kaatui 23 suomalaista sotilasta. Osa kadonneista, joita oli muutama sata, lienee juossut kotiin asti.

Suomalaisten komentopaikka oli huonoin mahdollinen, pankin kassaholvi, jonne radiokaan ei kuulunut; puhelinkaapelit olivat poikki. Tilanne oli erinomainen huhuille ja aika mahdoton johtamisen kannalta. Prikaatilla oli hyviä tykkejä, mutta ammukset oli lastattu eri junaan, joka ei ehtinyt perille.

Pysäyttämisestä Viipurin lahden Suomen puolelle on kertonut hienosti Lauri Jäntti, joka oli itse ensimmäisten joukossa ampumassa isoilla tykeillä torjuntaa. Heidän joukkonsa oli päätynyt paikalla hiukan sattumalta. Kuvauksista jää mieleen etenkin monta junanvaunullista käyttämättömiä suomalaisia sotilassaappaita.

Portinhoikan – Ihantalan vaiheessa ammukset loppuivat myös. Rautakorven varikolla sanottiin ettei tipu ilman asianomaisen upseerin kirjallista tilausta. Yksi porukka palasikin ihmettelemään tilannetta, kun varikolla ei kiinnostuttu edes tiedosta, että Viipuri meni ja naapuri on kohta kuulomatkan päässä. Konepistoolilla uhaten varikko saatiin sitten antamaan aarteitaan. – Lukemaani Kempin jutun asiakirjavihkoa ja tuomiota pidän oikeusmurhana. Mutta Viipurin menetystä on sanottu onneksikin, ja jopa suunnitelmaksi-