Mene pois

Joku veljistäni tai sitten minä sai pienenä arkisen käskyn: mene pois. Näin puhuteltu kääntyi ja kysyi, missä se poi on.

Tänään Rovaniemellä huomasin olevani poissa. Olin tehnyt sen mitä olin tullut tekemään eli käynyt läpi eräitä kirjoja ja esineitä Arktikumin kokoelmissa ja sitten istahtanut. Jos joku olisi sattunut kiinnittämään asiaan huomiota, hänestä siinä olisi voinut olla mies, joka on vaipunut ajatuksiinsa.

Muistan kyllä edelleen ne ajatukset, mutta niitä ei ole aivan helppo selittää. Myyntihyllyssä olevista puukoista minua jotenkin kiehtoi Marttiinin Carbinox T508, jossa tavanomainen tasapainoilu ruostumattoman ja hiiliteräksen välillä on ehkä ratkaistu sekoittamalla metalliin jokin määrä kromia.

Ajattelin että tuota pitää päästä kokeilemaan, mutta ei nyt, koska saa niitä kai Helsingistäkin ja lentokoneeseen puukkoja ei saa viedä.

Samaan aikaan mielessä heilahtelivat toverukset Stalin ja Molotov, koska aamulla olin ehtinyt jo todeta, että Kimmo Rentolan uusi kirja sisältää sekä lähteitä että yhteenvetoja, joita on syytä harkita huolellisesti. Ikään kuin suomalainen historiantutkimus olisi vapautumassa sellaisesta Suomi-keskeisyydestä, joka on omiaan vetämään tulkinnan vinoon.

Ja ehkä mielessä oli sekin, että huomenna on vielä matka. Tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, mitä Persbrand ja kumppanit ovat tehneet Macbethille hyvin pienellä näyttelijäkunnalla.

Luultavasti se ilmiö, että erikseen ja yksittäin asialliset ajatukset liehuvat rivissä kuin monenkirjavat pyykit narulla, on näitä korkean iän merkkejä. Seuraavaksi opin varmaan nukahtamaan kesken lauseen niin kuin isoisä Simpson.

Sitä voisi keskustella vaikka yleisestä varallisuusoikeudesta, ruveta kesken kaiken kuorsaamaan ja sitten kymmenen minuuttia myöhemmin ikään kuin jatkaa: niin että missä on minun omenapiirakkani – minä vain kysyn.

Todellisuudessa tuo tila on nautinnollinen. Minua on siunattu sillä. Erikoisen mieluisaa on mennä pitkäkseen odottamaan television iltauutisia ja havahtua joskus yhdeksän jälkeen siihen, että vaikka ei ole varsinaisesti nukkunut, ei ole mitään tietoa siitä, mistä uutisissa puhuttiin.

Ehkä useammin palvelutaloissa kuin siviilipuolella olen pannut merkille, että joillakin on taito käyttää paljonkin aikaa lehden lukemiseen ymmärtämättä sanaakaan lukemastaan ja muistamatta siitä mitään.

Lentoasemalla tiedelehdessä mainittiin joku ihminen, jolla oli niin kummalliset proteiinit, että hän muisti vaikka mitä, ja kerrottiin esimerkkejä. Niin minäkin muistan. Oli palautettu geometrian kokeet ja ne olivat menneet joko huonosti tai sitten hyvin. Sitä en muista. Mutta muistan miten rapainen tie oli ja kuopillakin vielä, Muistan että mietin, missä mahtaa olla se pieni jakoavain, että saisi kiristetyksi ruuvia, kun rapakaari rämisee. Ja soittokellokin yritti kiertyä alassuin. Ja takki oli sitä sellaista tekomokkaa, musta. Ne olivat sinä vuonna kovasti muotia, ja joillakin pojilla oli musta pipo otsalla. Sanaa ”kommandopipo” ei vielä tunnettu, koska sellaisia ei käytetty. Ja navetan seinässä oli se iänikuinen, iso mainos ”Englebert-autonrenkaita”. Vai olisiko se ollut Engelbrekt. Täytyy katsoa uutisia silmät kiinni, niin jos se tulee mieleen, sen voi lukea.

Puhe on siis torkahtelemisesta, joka on kuulemma myös terveellistä, kunhan sen tekee sisätiloissa.

On hieno asia, että tajuntaan on järjestetty takaovia ja salalokeroita niin ettei koskaan voi olla aivan varma siitä, mihin päätyy.

Varmin keino päästä paikkaan, jonka nimi on ”pois”, on etsiä sellainen.

Wallace Stevens kirjoitti siitä runon.

”Se toi mieleen miten hän oli tarvinnut

paikan, johon mennä omaan suuntaansa;

miten hän oli järjestänyt männyt,

siirtänyt kallioita, hakenut tien pilvistä,

jotta näkymä olisi se oikea

ja hän tuntemattoman täysi:

määrätty kallio ja hänen epämääräisyytensä

löytäisi lopulta maiseman, johon he olivat tulleet.”

Pidän erikoisesti tuosta kieliopillisesta käänteestä. Olen itse joskus määrätty, joskus epämääräinen artikkeli.

Mutta kaikenlaista päivään sisältyi. ”Lapin Kansa” kertoi, että 70 vuotta täyttää seudulla hyvin tunnettu Antti Liikkanen, joka oli sanonut haastattelijalle, että maailmankuva syntyy, kun pääsee eroon määräävistä ihanteista.

Olipa kohdalleen sanottu. Noin olisin sanonut itsekin, jos olisin osannut. Tuo sama Wallace Stevens saattoi tarkoittaa samaa kirjoittaessaan

”Ei ole niin väliksi, näin paljon yli

seitsemänkymmenen, mihin katsoo, kun on

ollut siellä ennenkin.

Nuotion savu nousee puiden läpi, joutuu

korkeaan ilmavirtaan

ja pyörähtää pois. Mutta niin on käynyt usein.

Puut näyttävät kuin niillä olisi surulliset nimet

ja ne toistaisivat toistamistaan samaa samaa.