Kansa siis taisteli

Kansa taisteli – naiset kertovat. Svetlana Aleksejevitsh sai vuosi sitten Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Tämänvuotista Dylanin palkintoa kommentoineet eivät ehkä huomaa, että myös Aleksejevitshin palkitseminen muutti käsitystä kirjallisuudesta. Moni olisi ehdottanut, että noita suoraan siteerattuja muistelmia eli satojen haastateltujen puheita sanottaisiin journalismiksi. Kirjallisuudeksi sellainen muuttuisi vastata tekstien järjestämisellä jonkin dramaturgian mukaan, mielellään kirjoittajan omin sitaatein.

Ruotsin akatemia on siis palannut arkaan aiheeseen, josta ei oikein haluttu puhua esimerkiksi silloin kun Winston Churchill palkittiin, ja josta puhuttiin asian vierestä, kun palkinnon sai Solzhenitsyn.

Onko se toisin sanoen hyvä perustelu, että kirjaa on kiitettävä, ”koska se on totta”.

Olisiko Nobelin testamentin vaikeaselkoinen vaatimus, että palkittavissa kirjoissa on oltava ”ihanteellinen tendenssi”, ymmärrettävissä siten, että tarkoitettaisiin nykysuomen kielellä relevanssia eli siis merkityksellisyyttä.

Ihanteellinen ei tarkoita ainakaan samaa kuin aatteellinen. Mielestäni kukaan ei ole saanut palkintoa nimenomaan siksi, että on hirveän uskonnollinen tai kommunistinen tai natsimielinen.

Jos tuo lause tulkitaan maailmankuvan rakentamiseksi, äkkiä useimmat palkitut tai palkinnon ympärillä olleet kirjailijat alkavatkin sopia, ja kirjallisuuden korostaminen esimerkiksi musiikin ja maalaustaiteen kustannuksella tuntuu ymmärrettävältä.

Silti ajattelen, että oli pelkkää aiheetonta ujostelua olla antamatta Ingmar Bergmanille kirjallisuuden Nobelia. Hän se vasta oli perimmäisten kysymysten äärellä ja osoitti myös kirjoillaan hallinneensa koko skaalan.

Mietin asiaa tämän päivän esitelmääni varten, aikoessani kirjoittaa, ”miten runo otti vuoren paikan, sana sanalta”. Hän oli tarvinnut paikan, johon mennä omaan suuntaansa.

Eli miksi Wallace Stevens ei saanut Nobelia, vaan häntä runoilijana heikompi T.S. Eliot?

Molemmat olivat metafyysikkoja eli esittivät perimmäisiin kysymyksiin vääriä vastauksia. Mitä on mieli, mitä tietoisuus, olemassaolo?

Ainakin yksi tämän blogin kommentoija pitää tapanaan käyttää huomautusta ”kansa taisteli” pilkallisesti. Kuka tietää, mahtaako hän tuntea tuota nimeä käyttäneet lehden, joka ilmestyi ilmestymistään olematta erikoisen järkyttävästi Paasikiven – Kekkosen linjalla. Mielestäni se oli toimintakertomusten linjalla ja sisällöltään valtiollisesti asiallinen. Ongelmat olivat tunnetut. ”Tuntematon sotilas” oli niin väkevä teos, että se tavallaan pilasi meiltä sotakirjallisuuden. Romaani ja elokuva ovat se sodan todellisuus, ja sievä esimerkki kirjallisuuden merkityksestä on se, että tuo osittain kuullusta konstruoitu taideteos muuttui monelle mukana olleellekin todellisuudeksi.  Linnahan siis oli itse osan aikaa koulutustehtävissä kaukana linjoilta.

Aleksejevitsh ei siis uskonut, että ihmisten itse kertomaa ei jaksa lukea, koska suullinen perinne on toistoista ja hyppelehtivää. Vaikka se tehoaisi kuultuna, paperilla se ei vaikuta.

Näin on vanhastaan opetettu. Eikä se pidä paikkaansa.

Mietin tätä usein, kun virkaani kuului lukea käytännössä joka päivä poliisitutkintapöytäkirjoja, jotka siis oli kirjoitettu koneella ja käytännön syistä useimmiten perättäisinä kuulemisina ilman mitään mainittavaa synteesiä. Ja kirjoittajat eli tavalliset poliisit eivät kyllä yleensä osoittaneet kirjallista lahjakkuutta ja silloinkin vallinnut kansliatyyli suosi epäsuoraa, kuvailevaa esitystä, vaikka lukija mietti ilman muuta mielessään: mitä se ihminen sanoi; mitä sanoja hän käytti.

En esitä Kansa taiteli -tarinoille kunnianpalautusta. Heikohkoja sotajuttuja julkaistaan ja myydään edelleen hyvin.

Mutta Aleksejevitsh loi kootessaan etenkin naisten kertomuksia Afganistanin sodasta ja Tshernobylin onnettomuudesta tunteiden historian.

Hän näyttäisi luoneen kokonaisuuksia, jotka vastaavat ainaiseen kysymykseen, ja tuo kysymys on juuri se, jonka romaanikirjailijat muokkaavat oman mielensä mukaiseksi ja jota historiantuntijat yleensä varovat kuin spitaalia, koska se on epätieteellinen.

”Miltä se tuntui?”

Tätä samaa ihmiset kyselevät toisiltaan myös asioissa, joissa he eivät ole olleet itse mukana. Mitä teit kun Kennedy ammuttiin? Missä olit, kun hyökkäystä kaksoistorneja vastaan näytettiin televisiossa? Mitä muistat Estonian onnettomuudesta?

Pentti Saarikoski velmuili pannessaan runokokoelman nimeksi ”Mitä tapahtuu todella”. Se kysymys on runoudessa yhdentekevä.

Kirjallisuudessa on se piirre, että se liittyy ihmisiin. Mitä tapahtuu todella voi otsikkona käsitellä automaattien toteuttamaa kokoonpanotyötä. On se mielenkiintoista, mutta tarvittiin mestari Chaplin pelkistämään ”miltä se tuntuu” -kysymys ”Nykyajassa” myös elokuvassa mielettömäksi kahden mutterin vääntämiseksi liukuhihnan ääressä. Jokainen katsoja saa tietää, miltä se tuntuu ja mitä sitten voi tapahtua. ”Nykyaika” on vielä voimakkaammin antifasistinen teos kuin ”Diktaattori”, ja fasismi puolestaan tarkoittaa koneellisten ratkaisujen käyttämistä ihmisten ja ihmisryhmien asioissa.

Kirjallisuus osaa kertoa, miten kivi parkaisee, kun sen päälle astutaan, ja miltä se tuntuu.

Se on sadun sukua. Ihmeet esitellään tavallisina asioina ja tavalliset asiat ihmeinä.