Niukkuus

Eilen kyläilimme ja ilokseni sain nuorisoseuraliikkeen historian, jota on viisi hyvin vankkaa osaa. Tai teossarja tulee siis postin kuljettamana.

Akateemikko Jutikkala -vainaja nimesi eräässä kirjoituksessaan Suomen 1800-luvun lopulta Liikkeiden maaksi.

Artikkelista käy ilmi, että Jutikkala tarkoitti raittius- ja työväenliikettä, nuorisoseuroja ja niin edelleen. Näitä kenenkään käskemättä syntyneitä yhteenliittymiä on todella paljon. Luennoilla mainitsin joskus esimerkin, jolla tavoittelin yllättävyyttä – Pellervo-seura. Matkasaarnaajat kiersivät maata saarnaten, että ennen ei lähde nälkä Suomesta kuin on yksikin ruiskuhilas pellolla.

Ruis siis leikattikin sirpillä kuhilaille, jossa se kuivui ja päätyi puitavaksi riiheen, aluksi käsin, sitten puimakoneella.

Kun maa oli Venäjän suuriruhtinaskunta, halpaa viljaa oli jatkuvasti tarjolla, ja ennen pitkää kuljetusmahdollisuudet, aluksi kanavateitse, sitten rautatietä.

Oli siirryttävä karjatalouteen. Se oli sensaatiomainen ajatus, koska samalla oli luotava meijeriverkosto ja opetettava viljelijäväestö aivan uusille tavoille. Maito ja voi olivat aluksi niin huonolaatuisia ja likaisia, että sitä ostivat vain tanskalaiset, myydäkseen itse tuottamansa hyvät tuotteet Englantiin.

Suomessa alkoi näkyä sveitsiläisiä ja saksalaisia juustomestareita (Oesch) ja suklaan valmistajia (Fazer).

Kävin pari päivää sitten Jalasjärvellä Juustoportin kaupassa ja ihmettelin. Korkealaatuinen herkkuliike keskellä metsää. Hankinta-alue maitolaitureista päätellen laaja.

Kouluaikoinani nuorisoseura oli talo, jossa käytiin talvella tanssimassa. Kesäisin oli käytössä urheiluseuran hallinnoima lava. Oliko seuralla muutakin toimintaa, sitä emme tienneet. Nuorisoseura oli joka tapauksessa jyväjemmareitten ja jauhojulppien toivottoman vanhanaikaista puuhaa. Talot alkoivat ränsistyä samaa vauhtia kuin ennen suojeluskunnan talot.

Sukulaisten kautta tiesin, että heti sodan jälkeen seuranäytelmät. Niiden vuoksi nähtiin vaivaa ja niitä käytiin katsomassa. Olisiko niinkin, että Helsingin ja Tampereen huipputeattereiden avantgardismi olisi ollut reaktio tähän. Nuoren opiskelijana istuin katsomassa Ionescoa ja luin Beckettiä ja olin kovasti prötevää.

Kun luen noita tekstejä nyt, ne tuntuvat edelleen erinomaisilta.

Olisiko niin, että suurten nimien kuolemantapausten vuoksi puheena oleva poliittinen tai poliittissävyinen teatteri olisi puolestaan ollut reaktio ylihienostuneisuuteen?

Haluaisin ymmärtää, miksi meillä ei syntynyt vastaavia liikkeitä elokuvassa. Nyt vuosikymmenien takaa Mikko Niskanen ja surmanluodit ja, mielenkiintoista kyllä, Matti Tapion ”Sodan ja rauhan miehet” (1978) oli käänteentekevä. Yhdellä televisiosarjalla muutettiin yleinen käsitys lähihistoriasta. Tarkoitan moskovalaista versiota viime sodista ja rauhoista. Se käsitys siirtyi syrjään eikä ole tullut takaisin.

Päivän puheenaiheista nuorisoseurat, joista ensimmäinen siis perustettiin Kauhavalle ja joita Pohjanmaa pian pursusi, toi esiin pitkän rivin mitä ajankohtaisimpia asioita.

Jäsenten yleinen kunnollisuus oli jatkuvan kehittämisen kohde. Toisin kuin kouluissa tarkoituksena ei ollut sääntöjen ja tapojen opetteleminen eikä liioin kokoelma keinoja, joita käyttäen kaupungissa voi peittää maalaisuutensa.

Raittiustyö oli itsestään selvä osa, mutta ennen kunnanlääkäreitä ja terveyssisaria hygienia oli jatkuva aihe, sekä huoneissa että navetassa ja tallissa. Pohjanmaa oli koko maan pahinta keuhkotautialuetta. Parantolajärjestelmä oli suursaavutus. Taudin vastustaminen aloitettiin sylkykupeista, joita tuotiin ensin nuorisoseuran taloihin ja sitten rautatieasemille.

Kai VR itse vastasi posliinikylteistä, joista taisin oppia ensimmäisen lauseeni ruotsia, spotta ej på golfvet – älä sylje lattialle.

Onneksi kysyin kerran vanhalta lääkäriltä, mitä perua oli lapsuudesta muistamani jatkuva räkiminen ja niistäminen – nenäliinoja ei maalaisoloissa juuri käytettin, joten perustaito oli niistää sormiinsa ja pyyhkiä ne housun takamukseen.

Lääkäri sanoi että usein mainittu purutupakka oli pieni tekijä mutta krooninen poskiontelon tulehdus suuri.

Odotan kiinnostuneena historian viittä osaa ja aion lukea ne. Etelä-Pohjanmaan historia, joka minulla on vanhastaan, alkaa vanhentua ja on muutenkin aukkoinen. Ellen nyt ole etsinyt huonosti, niin sensaatiomainen asia kuin kansanmusiikki näyttäisi puuttuvan kokonaan. Sekä kansanlaulu että pelimannimusiikki nousivat jo sata vuotta sitten ja molemmilla oli suuri sosiaalinenkin merkitys.

Ensimmäiseksi katson, miten tarkoin kerhot on lueteltu. Kauhavalla toimi ilmeisestä syystä ensin lennokkikerho – helsinkiläinen järjestö taisi aloittaa vasta myöhemmin rakennussarjojen myymisen. Niistä siirryttiin sitten amerikkalaisiin tuotteisiin, ”koottaviin”, jotka olivat aitoa muovia, Kauppanimiä oli Revell ja Heller. Kävin vasiten katsomsassa. Kyllä niitä myydään edelleen. Muotia ne eivät taida olla.

Lennokkikerhosta tuli nopeasti purjelentokerho. Sekin oli maalaiskunnassa aika vaativat nuorisoseuran harrasta. Lentokoneen malli ja nimi oli Harakka. Puheenjohtaja oli tätini, joka seuoritti sen kaikkein korkeimman taitomerkin.

Erikoinen harraste, eikö vain?