Parvi

Välttämättä katsottava: BBC Earth -sarjan ”Prisma – parvibongari”.  George McGavin on tuosta sarjasta tuttua joukkoa, akateeminen britti, jolla on meillä harvinainen taito puhua ja vielä kameralle. Lisäksi hän on reippaasti Attenboroughia nuorempi naturalisti.

Nyt meillä televisiosta tullut tunnin jakso, joka epäilemättä uusitaan harva se päivä, sisälsi joukon kuvajaksoja, jotka ovat hämmästyttävimpiä, mitä olen nähnyt.

Ennen tämän kirjoittamista mietin, yllytänkö vai en. ”Parviäly” (SI – Swarm Intelligence) on AI:n lähi-ilmiö eli oikeastaan tietotekniikkaa, mallintamista. Kun käsite tuli käyttöön, se oli hyvin lähellä aina ajankohtaista ”life” -mallia. Muutamalla hyvin yksinkertaisella säännöllä saa aikaan todella erikoisia tuloksia.

Aihe on hyvin luonteenomainen huuhaa-puolelle. Siitä on tehty erilaisia scifi-viritelmiä, joista erään luin. Se oli erinomaisen hyvä. Pahuus asui meressä, missä muuallakaan, eikä se ollut olento eikä henki eikä paholainen, vaan parvi.

Nyt puheena olevan sarjan loppujakso tuo mieleen tuon parven pahuuden. Tietty Aasiasta tuotu karppi on tehnyt selvää isosta Illinoisin joesta ja saattaa olla valmis tekemään selvää suurista järvistä. Se syö levää eikä sillä ole Yhdysvaltain vesissä luonnollisia vihollisia. Filmissä kiloisia karppeja on kirjaimellisesti ilma sakeana ja niitä pätkähtelee vasten katsojien naamaa.

Tämän jutun kuvassa on McGavin itse. Takki ja lakki on mehiläisiä, joita saattaa olla tuossa ehkä neljäkymmentä tuhatta.

Mehiläisparven on moni nähnyt Suomessakin. Uutta pesää etsiessään ne saattavat levähtää valtavana pakettina puussa. Tiedän ihmisiä, joilla on ollut taitoa ja uskallusta käydä kolistamassa tuollainen paketti säkkiin. Mehiläistarhaajan elinkeino saattaa olla kiinni siitä, etteivät elikot karkaa.

Vanhoissa vitsikirjoissa esiintyy juristiprofessorin kysymys erikoisimmasta saannosta, valtaamisesta. Vastaus on mehiläisparvi. Sen omistajaksi ei tule se, jonka mailta parvi tavataan, vaan se, joka juoksee sen kiinni ja ottaa haltuunsa. Tosin epäilen, ettei tuo rakennuskaaren säännös ole enää voimassa. Sekin rakennuskaaren luku on nimittäin äskettäin kumottu, jossa määrättiin, miten sikoja saa terhometsään laskea.

Luonto-ohjelmassa selitetään mehiläisen viestintäjärjestelmä ja näytetään kuvat. Uutta pesää etsimään lähetetään tiedustelijoita. Nämä ”kertovat” parvelle löydöstään. Ne tanssivat ja tanssin liike ja voimallisuus ovat arvio etäisyydestä ja pesäpaikan sopivuudesta.

Mehiläisten käyttäytyminen on kiehtonut ihmisiä kauan. Tanssimalla välittyvää kieltä alettiin ymmärtää kauan sitten. Muistelen että Otavan suurisuuntainen erehdys, sarja ”Jokamiehen korkeakoulu” 60-luvun alussa. Niin, Frisch Karl von, ”Mehiläisten elämästä”.

Sarja vaikuttaa Heikki Reenpään ajatukselta: huoman hieno ja ainakin taloudellisesti täysin järjetön. Kirjoittajina Freud, Eysenck, Eino Kaila, Armas Salonen, Jussi Aro, George Moore, Gordon Childe ja (minuun suunnattomasti vaikuttanut) Sessue Hayakawa, Ajattelun ja toiminnan kieli.

Tuo Otavan tiedesarja on selvästi numeroa tai kahta kovempaa tasoa kuin WSOY:n sinänsä ansiokkaat mutta kohtalokkaasti kansantajuistavat kirjasarjat, joista oma suosikkini oli ”Uusin tieto luonnosta ja ihmisestä I-III” (1952-1954).

Tätä blogia käy lukemassa alaikäisiä turisteja. Aikaihmiset tietävät jo kokemuksesta, että rakastan ja ihailen vanhentuneita tiede- ja tietokirjoja, joiden tutkimustulokset ovat vanhentuneita ja vajaita. Mielestäni tiedollisen aineksen paikkansapitävyys ei merkitse tieteessä sen enempää kuin taiteessakaan, muille kuin alan ihmisille. Edellä mainittu Eino Kaila on esimerkki tästä. Arvioni mukaan hänen tuotantonsa suurin osa, kuten ”Persoonallisuus”, on alun perinkin humpuukia – mutta miten innostavaa ja ajatuksia herättävää! Syvähenkinen elämä…! Muistelen että Ilkka Niiniluoto olisi sanonut saaneensa ihan sievälle uralleen innoitusta Kailasta siinä kuin von Wrightistäkin. Sak samma.

Hulluuden huippu: harrastan edelleen pandektioikeutta, joka on eri asia kuin muutaman kollegani ennen esiin tuoma 1700-luvun juridiikka, siis Feuerbach, Pufendorff ja muut.  Windscheidissä ja etenkin v. Savignyssä kouraisee ajatuksen kulku, vaikka tiedot ovat vääriä ja ajattelun lopputulokset kelvottomia.

Tuon välttämättä katsottavan televisio-ohjelman hurjin jakso on lepakkoluola Texasissa. Biologi killuu köyden varassa, kun ympärillä räpistelee miljoona lepakkoa. Niiden luola on maailman turvallisin paikka, lepakoille. Ulosteiden ammoniakki on niin myrkyllistä, etteivät sitä kestä petolinnut eivätkä ihmiset. Ja joukkoäly esitellään lepakkojen ja niiden poikasten sijoittumisena luolan seinille ja kattoon.

Höpökirjallisuudessa on nyt myynnissä moniakin teoksia, joiden teemana on kysymys, ovatko eläimet kuitenkin fiksumpia kuin ihmiset ja lisäksi parempia kommunikoimaan.

Nytkin kaikki huomio on kiinnitetty esiintyvään tiedemieheen. Olen samaa mieltä. Pelottavan vaikeatajuisista asioista pääsee paremmin hajulle ihmisen kautta. Siksi meillä on opettajia. Siksi ”verkkomedia”, johon nyt muka siirrytään, tulee olemaan synkkää epäonnistumista ja kiusaa sekä opettajille että oppilaille.

Jos ihmettelette tätä didaktiikkaa, kysykää Jorma Panulalta tai keneltä tahansa muusikolta. Opettajat pilaavat jatkuvasti lupaavia oppilaita ja joskus, harvemmin, löytävät keinot kehittää nuori ihminen pidemmälle kuin kukaan olisi ikinä arvannut. Eivätkä nämä opettajat ole opettamiensa alojen huippuja. He ovat opettamisen huippuja.

Pidän itseäni edelleen poliittisen propaganda uhrina ja viettelen lukijoita. Koska kannatan ”länsimaita” ja ”humanismia”, tunnen ihollani, miten sekä Yle että Helsingin Sanomat ovat onnistumassa tuottamaan itsensä näköistä aineistoa. Nyt ihastelen Yhdysvaltain kirjeenvaihtajaa, jonka kasvoilta näkee kaiken, vaikkei hän ammatissaan saa sanoa, miltä Trumpin toiminta tuntuu.

Valtamedia, johon luen joskus myös itseni, perustuu parviälyyn, SI.