Niille jotka haluavat tietää

Kiitos kommenteista. Yksi osui suoraan lihakseen, tai suoneen. Miksi ei kirjoitta uudelleen yhteenvetoa blogeista sen sijaan että valikoin vanhoja sepustuksia kirjaksi.

Olen miettinyt ja kieltämättä kirjoittanut. Tekstistä tulee aivan erilaista vaikka aiheet ovat olevinaan samat. Se on järjetöntä, mutta on ikään kuin kirjaan voisi kirjoittaa loukkaavasti ja hävyttömästi toisin kuin blogiin.

Ero on kuin puhuisi sirkusteltassa tai Linnanmäellä verrattuna luentosaliin tai kokoushuoneeseen eli muutaman kymmenen ihmisen yleisölle, joka on kaiken kukkuraksi vapaaehtoista ja hiukan samanmielistä.

Tämä on tosiasioiden vastaista. Tämän blogin lukijoita on päivässä enemmän kuin illalla ihmisiä suuressa salissa (musiikkitalo, Ooppera), joka on loppuun myyty. Se on paljon.

Syy kirjojen kirjoittamatta jättämiseen on laskelma, että kirjojen lukijoita on paljon vähemmän. Kuten olen kertonut, minulla on tietoa kirjastojen lainausluvuista nimikekohtaisesti, vaikka ei saisi olla. Siinä on tietosuoja välissä. Jos kirjastossa katsotaan vaikkapa jotain minun kirjaani, siinä näkyy samalla lainaajien nimiä. Tämä on oma luennolla käyttämäni esimerkki: mitä kirjoja lainaat itsellesi, se on tieto, joka kuuluu yksityisyyteesi. Sitä ei saa levitellä luvattasi.

Viime viikkojen S-ryhmän ongelma ostostietojen käyttämisestä on lievempi ja pienempi. Ihmiset ostavat leipää ja maitoa ja mannaryynejä ja joskus hammastahnaa. On vaikea perustella, että tällaisten tietojen vuotaminen olisi rahassa arvioitava vahinko tai ei edes aineeton vahinko eli omiaan aiheuttamaan kärsimystä. Ei ole sattunut silmään marketeissa mitään intiimiä kauppatavaraa – jota saa sitten apteekista. Lääkkeet liittyvät terveydentilaan ja se on jokaisen oma asia. Aikoinaan terveyssiteisiin liittyi jotain häpeilemistä. Onneksi ei liity enää.

Joka tapauksessa blogi on erinomainen paikka esitellä elokuvia, äänitteitä ja kirjoja. Sanomalehdet ovat selittämättömästi jättäneet tällaisen listaamisen hyvin vähälle.

Joku kaipasi lisää tekijänoikeutta. Otaksun että yksityisyys ja tietosuoja saattavat olla jonkun listoilla.

Näistä aiheista olen julkaissut koko lailla monta kirjaa. Sellaisia kirjoja myydään, jotka on tentittävä tutkintoon.

On ollut hyvin antoisaa ja järkevän oloista osallistua sellaisiinkin. Ei kukaan näet hallitse enää edes tekijänoikeuslakia. Jukka Liedes tuntee pykälät varmastikin paremmin kuin meillä kukaan muu. Tekijänoikeusriidoissa ja niitä koskevissa sopimuksissa on lähes aina kysymys muustakin, kuten vahingonkorvauksen perusteesta ja määrästä- Niklas Bruun tuntee mainiosti esimerkiksi sen kysymyksen, millaisia ilmiöitä on pidettävä teoksia. Hän oli miettimässä tätäkin pitkään tekijänoikeusneuvostossa. Pirkko-Liisa Haarmann väittää, ettei hän ole perehtynyt syvällisesti uusimman teknologian oikeudellisiin ongelmiin, esimerkiksi kysymyksiin käyttöliittymän tai käyttöjärjestelmän oikeudellisesta suojasta tai java-luokkien käyttöehdoista.

Tiedän miten isot akateemiset kirjat (kuten Bently-Sherman) tehdään. Jonkun on oltava todella hyvä, kuten Lionel on. Hänellä on oltava todella paljon oppilaita ja rahaa. Lisäksi hänellä on oltava hyvät suhteet tuomareihin ja tilaisuus keskustella niinkin herkistä kysymyksistä kuin sisältyykö johonkin ratkaisuun linjanvetoja.

Pohjalla on sakkana surullinen havainto. Jätin itse aikoinani julkaisematta tosi oppineen tutkimuksen tekijänoikeudesta työsuhteessa. Tunsin olevani lähes palkaton croupier, jonka tehtävä on pelata sellaisen korttipakan kanssa, jonka jokin järjestö tai markkinatilanne sekoittaa vähän väliä. Mitä merkitystä oppilauseilla on, jos esimerkiksi kirjoittajat ja toimittajat taivutellaan sopimuksiin, joilla he luovuttavat ”kaikki oikeutensa” julkaisijoille?

Päivän toinen asia. Esimerkkinä on tieto vuoden 1918 tapahtumista. Siitä on mainittu nyt useasti ja kyselty myös, onko kerrottu, mitä kaikkea pahaa punaiset tekivät.

Vastaus on ”Sisällissodan Pikkujättiläinen (WSOY 2009).

Minulle Pikkujättiläinen viittaa harrasteluun ja maallikkomaisuuteen. Vielä huonompia paksujen kirjojen nimiä ovat Jokamiehen Suomen historia ja vastaavat.

Arviointi on ehkä kohtuuton ja kukaties väärä. Muutama lukija saattaa kaiken kukkuraksi muistaa isäni kirjoittaman ”Lakitiedon Pikkujättiläinen” -teoksen, joka oli hyvä, vaikka senkin nakersi kaikkien lainopillisten kirjojen armoton vihollinen, aika.

Sisällissodan Pikkujättiläisen kirjoittajat ovat parhaita mahdollisia, useimmissa tapauksissa itse sodan taustaa tai sotatapahtumia arkistolähteistä ja jopa aikalaiskertomusten perusteella tutkineita nuoria tutkijoita.

Niinpä työnjälkeä voi kehuskella ja kirjaa suositella.

Sitten ovat miinukset. Samalla tavalla kuin Jatkosodan Pikkujättiläisessä kokonaisuus on epätasainen ja rakenne epämiellyttävän levoton. Ei sille mitään mahda, että joitakin kirjoittajia kiinnostavat rykmenttien numerot ja taistelujen päivämäärät ja kukaties vielä kranaatinheittimistön toiminta ja joitakin taas maailmanpoliittiset käänteet ja niiden vaikutus materiaalin hankintaan ja joukkojen keskityksiin.

Sitten on se kiertämätön seikka, että on kankeita kirjoittajia ja sujuvia kirjoittajia. Tohtorit ovat usein niin leuhkaa väkeä, ettei heidän tekstiään saa notkistaa, eikä näillä myyntilukemilla kukaan sellaiseen työhön ryhtyisikään.

Mutta punaisesta terrorista, jonka perustutkimus on edelleen Jaakko Paavolaisen vanha teos, on tässäkin kirjassa perustiedot. Laillisuuden sekamelskasta suosittelen Alpo Roseliuksen ja Marko Tikan erillistutkimuksia ja nimitystä ”amatöörien sota”.