Ei Tuubissa

Hinnan maksan ja niin maksavat naapuritkin, vaikka lippuja ei myydä. Taidokkaan työn seuraaminen vierestä on juhlaa.

Tällä viikolla on hakattu, ruuvattu, koverrettu, sahattu, liimattu, lakattu ja siirrelty multaa, mursketta ja eloperäisiä aineita paikasta toiseen ja kolmanteen.

Kun seuraavan kerran huomaat Jerry Cottonin unohtuneen huoneisiin, katso seinien ja lattian laattoja ja ihaile. Laatan leikkaaminen vaikuttaa helpolta. Siitä voi päätellä, että se on aika vaikeaa. En ollut tiennyt miten laattojen saumat syntyvät. Huopapintaisella työkalulla sutataan kankeaa ainetta valmiiksi liimatulle pinnalle. Ainetta hangataan ja se siivotaan kerros kerrokselta pois harjalla ja lastalla. Se mikä ei lähde jää rakoihin ja on se sauma.

Jos joku olisi keksinyt kysyä minulta, olisin ehdottanut, että pursotetaan saumausainetta samalla tekniikalla kuin keittiössä koristellaan täytekakkuja. Siitäpä ei olisi sitten tullut mitään.

Kaikilla tekomiehillä näyttää olevan sama piirre. Työskentely on jotenkin unisen oloista tai olisiko sanottava, että kuin uimista. Tekijä ei osoita temperamenttia eikä mielijohteilla tunnu oleva mitään sijaa.

Kaivinkonemies siirsi kauhaa ikkunan edestä, kun olin siinä syömässä. Jäi siihen varmaan monta kymmentä senttiä väliä. Ajattelin kysyä konemieheltä, osaisiko hän poimia kuormaajan kauhalla maasta kymmenen sentin kolikon. Arvasin kuitenkin vastauksen, että saattaisi siinä tulla vähän multaa mukana.

Siitä on aikaa, kun seurasin, miten minulle salvottiin järeästä hirrestä huonetta, sellaista sivukappelia. Hirret piiluttiin paikalla ja salvos oli kalanpyrstön tyyppinen. Siinäkin kirvesmiehellä, jonka tiesin tekevän tarvittaessa muun muassa veneitä haapalaudasta, oli sama verkkaisuuden vaikutelma.

Tuo katsojan tunne on väärinkäsitys. Kaappien asentaja sanoikin itse, että kyllä hänellä on kaikki liikkeet valmiiksi mietittyinä. Nykyiset saranat ja teleskooppityyppiset hyllyn kiskot eivät ole kovin havainnollisia. Kun itse asennan perinteistäkin saranaa, aina jossain vaiheessa minulla on ruuvi kummassakin kädessä ja pari suussa ja sitten pitäisi ottaa vielä meisseli eli ruuvitaltta samalla varoen, etteivät ruuvit tipu kanervikkoon.

Olen joskus ollut näkemässä, että kirurgi työskentelee juuri tuolla samalla tavalla. Hänellä on kuitenkin muuta henkilökuntaa ympärillään. Kun hän ojentaa kätensä, leikkaussalihoitaja lyö siihen juuri oikean instrumentin. Sitä ei työnnetä lääkärin käteen hipaisemalla, koska tämän täytyy saada tuntoaistimus ja siten varmuus, että väline on oikea. Joskus potilaan henki voi olla kiinni siitä.

Luin kerran kirjan, jona kirjoittaja kertoi keksineensä rintamaolosuhteissa, miten solisluun ja parin kylkiluun alla olevan laskimon saa ommelluksi. Otetaan pihdit ja katkaistaan ne luut. Katkeaa niitä muutenkin ja kun tuo laskimo vuotaa, se vuotaa luultavasti vatsaonteloon, ja se merkitsee verenmyrkytystä ja hengenlähtöä.

Kun aloin jostain syystä opetella pianon soittoa, jota en sitten oppinut, vaikka kilkutin Aaronin neljä vihkoa läpi vuosien kuluessa, aika oli niin entinen, ettei näitä Aaroneita vielä ollut. Soittovihko oli siis Hymander ja Paavola. Molemmat alkavat sormiharjoituksilla tai toisen käden harjoituksilla. Niinpä minulle oli kauhea yllätys, että pitäisi soittaa molemmilla käsillä yhtä aikaa ja vielä useilla sormilla. Olin kai nähnyt sellaista elokuvissa, mutta en ollut kiinnittänyt asiaan huomiota. Nyt kun se olisi pitänyt tehdä itse, se tuntui mahdottomalta ja naurettavalta. Eihän ihminen voi liikuttaa eri sormia eri tahtiin.

Suuri Kalle Päätalo sanoo että yhden ainoan kerran isä sanoi hänelle työnteosta jotain miellyttävää. Isä Herkko oli näitä riuskoja miehiä, kunnes sekosi päästään. Mutta hän oli maininnut, varmaan muille pöllintekijöille, että Kalle sahaa pehmeästi.

Puhe oli tietenkin justeerin eli ison kahden miehen sahan käyttämisestä. Jos sahan toisessa päässä on hätikkö tai niin yksinkertainen ihminen, että hän käyttää voimaa liikaa tai liian vähän, ei siitä mitään tule.

Nykymaailmassa tarkkailun tilaisuutta ei enää tule, mutta jos siis osaava ihminen ryhtyy pokasahalla kaatamaan oikein tukkipuuksi venähtänyttä mäntyä, hänen oma ammattitaitonsa ja sahanterän kunto kuuluu ensimmäisellä tai viimeitään toisella vetäisyllä.

Siitä on helppo laskea päässään, ehtiikö vetäistä savut ennen kuin puu kaatuu.

Lappi-kirjassa mainittiin maailmansodan jälkeen iskeneestä pahasta työvoimapulasta. Yhtenä talvena Lapin hangilla makasi muka jätkämiehiä, joiden kantakapakoihin oli kantautunut sana mahdottomista tienesteistä ja jotka siis sitten jykersivät tukkipuuta nurin ulsteri päällä ja kukaties kalossit jalassa – maaten mahallaan hangessa puun juuressa. Kukaan ei ollut kertonut, että ensin poljetaan tai lapioidaan lumi rungon ympäriltä ja sitten kumarrutaan puun juurelle ensin sahaamaan kaatokoloa.

Tuohon on tosin lisättävä, että noin vuonna 1920 pokasaha oli joko erittäin harvinainen tai ennen näkemätön työkalu Suomen metsissä. Täsmällistä tietoa minulla ei ole, mutta tuo korkean teknologian tuote, joka valmistettiin laminoidusta teräksestä, kehitettiin Ruotsissa juuri noihin aikoihin.

Kun taitomiehet ovat poistuneet, olen pistellyt laudan ja lankun pätkiä uuniin ja polttanut tulia, ettei kosteus hiivi huoneisiin kovin pitkälle. Siinä akkiloidessa tulee mieleen, etteipä ole kuullut kunnon kirveen ääntäkään aikoihin.

Ennen kun halkoja tehtiin, äänimaailma oli vähän kuin ensimmäiseen erään päättyvä nyrkkeilyottelu. Tunnustelulyönti – kuin sepällä alasimeen – ja sitten yksi tai kaksi kirveeniskua, ja sepä oli halki, pahakin puu.

Nyt olen nähnyt toiminnassakin klapientekokoneen. Kannattaa hankkia sellainen, jos tarvitsee pilkkeitä. Halkominen on vaivatonta vain niille, jotka ovat tehneet sitä ikänsä. Äkkipoika halkaisee lähinnä jalkateränsä. Aiheesta katso lähemmin Kalevala, jakso ”Väinämöisen polvenhaava”.

Ja tässä kaavailtuun Äänimuseoon tarvittaisiin myös viikatteen lopullisen oloinen sähähdys ja sirpin sitä sävyisämpi, empimätön viilto.