Autoillen

Kaksi tienvarren taloa kolmesta tunnettiin. Sen tuntemattoman kolmannen talon pihasta lykättiin täysikokoista ihmistä lastenvaunuissa maantielle. Käsi retkotti ja pää. Siihen aikaan sairaita ja vammaisia hoidettiin kotona ja kunnalliskotien asiakkaat kuljeskelivat kylillä.

Appiukko muisti Aitolahdella ja Teiskossa aina entisiä, leikkaamiaan potilaita ja ehdotti, että poiketaanpa kylään, kun niin kovasti kutsuivat. Anoppi, sairaanhoitaja, sanoi suu tiukkana viivana, että ei poiketa. Kompan mäessä kakkonen hyppäsi päältä tai tartuttiin löysään hiekkaan. Rover oli hieno auto mutta hyvin raskas. Luultavasti paremmille lääkäreille järjestettiin jostain autoja myös siihen aikaan, kun länsiautoja ei periaatteessa saanut. Packardit oli ajettu puhki sodassa. Valtio otti armeijan käyttöön hevosia ja autoja, ja tietysti ihmisiä. Aikanaan takaisin tulleiden kunto oli mitä sattui.

Isoisä oli kai kauppiaan ja rakentajan toimissaan ajellut oman ja lähipitäjien kaikki pienetkin tiet ja luetteli talojen ja asukkaiden nimiä. Jotkut nimet olivat tosi hienoja, kuten Kultalahti, tai jännittäviä, niin kuin Hautaketo. Kun kysyin jotain lahoavaa latoa, että mikä tuo on, isoisä keksi vastauksia, kuten ”Jukan tulitikkutehdas”.

Orpanani mainitsi, että tulitikkutehdas, siellä Kniivilän kylällä, on taas maalaismaisemaa niin että nurkkakivetkin ovat lahonneet.

Isä puolestaan hallitsi karttakuvan välirauhan ajan ilmavalokuvauksen perusteella ja muisti tienristeysten nimet muuten vain. Koska hänellä oli kärpäspaperimuisti, hän saattoi sanoa, kun risteyksen punainen tanko ja valkoiset kilvet vasta häämöttivät, että Kurejoki 17,8 tai että Rasinperä. Kun olen skannannut itselleni vanhat tiekartat ja karttakirjat, huomaan kauhukseni, että osaan itsekin tänäkin päivänä ulkoa näitä käytöstä jääneiden tai paikallisteiksi alennettujen väylien nimityksiä ja välimatkatietoja.

Toisaalta sitten elämä on ollut tältäkin osin sattumanvaraista. Olen tehnyt mielessäni luetteloa paikoista ja seuduista, joissa en ole käynyt. Lähtisin käymään Kuusjoella tai Kodisjärvellä, jos keksisin, mitä siellä tekisin.

Kauhavalla eksyin omalla kahdeksan vuoden koulutielläni sekä autolla että jalan mutta toisaalta muistin maitolaiturit, joita valitettavasti ei ollut enää olemassa. Pari viikkoa sitten tapasin Säästöpankin talon edessä toisen samanlaisen, joka tunnusti nöyrästi olevansa Kortesjärven Ylikylästä, ja minä sanoin kohteliaasti, että teillä on siellä komea osuusmeijeri ja että siitä vähän matkaa eteenpäin Kukkolan koskella meillä oli tapana pysähtyä ottamaan auton syylariin vettä. Koski, oikeastaan vain virtapaikka, oli mieluisa ja vilpas.

Kleemolan kylällä oli sekin yksi paikka, jossa maantie kulkee yhden pirtin kulman ympäri niin että kiikkustuolissa istuva mumma näki, oliko linja-auton kattotelineellä tavaraa, esimerkiksi päreitä tai tärpättiä.

Linja-auto oli Haldinin bussi, Kokkola – Seinäjoki. Vaasa – Virrat kävi kääntymässä Matkahuollon pihassa.

Vanha suomalainen kirkonkylä saattaa nykyisin olla neljä suljettua pankkia käytöstä jääneissä rakennuksissa – ne tuntee rumuudesta – ja yksi kahvila, joka on suljettu. Edistysmielisten osuuskauppaliikkeiden kohtalo on yleensä ollut kolkko. Ne tuntee ainakin katosta. Kai Kulutusosuuskuntien Keskusliitto tai itse OTK toimittivat piirustukset. Se olisi hauska tietää, kuka nerokas henkilö keksi eri maakuntiin reippaat, työväenhenkiset nimet. Helsingin Elantoa ei käsitetty yleiskielen sanaksi - ansaita elantonsa tms. Oli Tarmo, Mäki-Matti, Voima ja Varma ja Laaja. En äkkiä löydä enkä muista näistä kuin osan.

Syvätarkkuus puuttuu muistista. Muistan menneisyyden kuvia ja ne voivat olla yksityiskohtaisia. Joissakin tapauksissa onnistun palauttamaan mieleen kauppaliikkeen kyltissä olleen kolminumeroisen puhelinnumeron. Joskus muistan väärin. Joskus muisti unohtaa vaikkapa kokonaisen kansakoulun.

Vahva kaunokirjallisuuden tuki on havainto, että ihmisen mieli rakentaa kertomuksia. Kun tapaa harvakseltaan muinaisihmisiä ehkä hyvinkin pitkin aikojen takaa, voi käydä ilmi, että he muistavat sinut jostain tietystä asiasta tai tapauksista. Kauan sitten olen lakannut väittämästä vastaan. Nuo pikku tapaukset, joita nyt joskus kuulee, ovat joka peräisin kirjoista tai sitten muokkaantuneita sattumuksia, jotka ovat todellisuudessa tapahtuneet esimerkiksi veljelleni.

Taannoin kuulin, että minut oli lähetetty linja-autolle kotiin jälkivaatimuksella. Se oli veljeni ja hänen kaverinsa. Kovia poikia. Olivat saaneet päähänsä polkea pyörällä Laihialle. Lehmäjoella heidät oli laitettu paluubussiin. Fiksu kuljettaja. Olisivatko pojat olleet kymmenvuotiaita.

Kansakouluaatteen historiaan kuuluisi se tieto, että sotien jälkeen vähäisiinkin kuntiin rakennettiin samanaikaisesti kymmentä kyläkoulua, kun kakaroita oli kärrykuormittain.

Rintamamiestaloista on vaikeasti löydettävää kirjallisuutta, vaikka ilmiö oli Suomen rakennustaiteen historiassa yhtä sensaatiomainen massailmiö kuin keskiajan harmaakivikirkot.

Voin muuten vakuuttaa, että näitä nykyisin syystä arvostettuja taloja halveksittiin syvästi silloin aikoinaan, kun niitä rakennettiin pakon edessä paljon. Lähtölaukaus oli välirauha 1940 ja asialla olivat maan johtavat arkkitehdit ja koetalojen tehtiin Viipurin Tammisuolla Auramon betoniaseman paikkeilla.

Haluaisin nähdä tyypittelevän historian suomalaisista rakennuksista. Kirkonkylien varhaisen betonielementtikauden laatikot ja mineriittipinnat olisivat näyttävästi esillä. Ennen sotia valmistuneet osuuskaupat ja suojeluskunnan talot eli valkoinen funkis oli aidosti yllättävä muoti – tasakatot vain eivät oikein pitäneet. Kirkonkylien moskova-tyyppiset kerrostalot olisi ikuistttava.

Mansardikatto tuli Terijoen purettujen ja siirrettyjen huviloiden myötä 20-luvulla, ja rakennuksiin majoittui usein Osuuskassa tai vastaava, ja tietysti rakennustyyppi oli tuttu ruotsalaisvaikutteisista maalaiskartanoista.