Menee puihin

Nyt tulee muutaman päivän paussi näihin juttuihin. En viitsi kiikutella ylimääräisiä koneita, kun on tilaisuus tapailla ihmisiä ja nähdä paikkoja. Näillä näkymin jatkan maanantaina tai tiistaina. Rosvot älköön vaivautuko. Kylä on täynnä äkkipikaisia ihmisiä ja piha koneita. Kättä pidempää löytyy runsaasti. Eikä täällä ole mainittavaa rosvoamistakaan.

Tiedossani ei ole, että varastetun tavaran kätkijät olisivat erikoisen innostuneita vanhoista Artekin ja Lundian mööpeleistä. Uudempia ei ole. Ei ole varaa. Kerran maailmassa nuo firmat myivät opiskelijoille ja nuorille pareille. Kun viimeksi katsoin hintoja, en ollut uskoa silmiäni.

Suunnittelen nyt, mitä valokuvaan Pohjanmaalla. Useimmat valmiiksi tietämäni kohteet ovat aikamoisen autolla jyryyttämisen takana. Härmästä Lapualle väärää puolta jokea tullen on lakeusnäkymiä, jotka vetäisivät toritaiteilijan vakavaksi. Samanlainen mahtipaikka on Kauhavan Saarimaa. Jos se näkötornin tapainen on vielä käytettäväksi, voisi kokeilla, saako tulvavallin joen rannasta jotenkin vaimennetuksi.

Muistikuvissani jokin on mahtava ja hiukan uhkaavaa ja latoja on kymmenen tuhatta. Kun taannoin ajoimme yhden Antin kanssa Ylihärmästä Rannanjärven kautta Hellanmaahan, totesin lukemani todeksi. Latoja ei ole jäljellä ainuttakaan eikä jokea näy vallin takaa.

Eikä se ollut siunattua se Lapuan virran vesi, jolla se pappi ensi kerran tämän pojan pärstän pesi.

Kuurtanes olisi hauska nähdä, mutta se vetää viteehin, kun tulee etelästä ja on tapaaminen Seinäjoella.

Pääsen kollastamaan erästä kirjastoa. Voin myös katsoa, mitä nyt ajatella ”Kytösavut” -sarjasta, jota on painettu ainakin neljätoista osaa. Viimeinen nide käsittelee 70-lukua. Toimittajina on ollut kuuluisuuksia, kuten Lahdensuo, Kalliokoski, Leinonen ja Ojajärvi. Muistikuvieni mukaan tulos on kuitenkin laiha.

Suhtaudun kiinnostuneesti laitteisiin. Vuokralla on tällä kertaa Nikon D810 ja yksi ainoa linssi, se pro-tason (ja hinnan) 24-70. Kokeilut viittaavat samaan kuin ennenkin. Kyllä nämä kullankalliit välineet ovat eri maata. Vahinko että valokuvaajia näyttää olevan syytä uskoa. Heidän ammattinsa on katoava ja syy on tuttu, yrittäjäksi pakottaminen. Seuraavaksi kunnat ja kaupungit varmaan hankintalainsäädännön nojalla ryhtyvät kilpailuttamaan valokuvia ja muotokuvamaalareita; tai sitten kaksin käsin maalatut muotokuvat on jo kielletty. Jos näin on, suurin osa vanhemmista tietämistäni potreteista sopisikin ehkä Linnanmäelle.

Seppo Vuokon kirjan yhteydessä joku kommentoija huomautti taas sekavasta ja hyppelehtivästä esitystavastani. Hän ja hänen samanmielisensä eivät ole ehkä tulleet ajatelleeksi, että kysymyksessä ei ole taitamattomuus vaan tahallisuus. Voisin kirjoittaa lukihäiriöisten mieliksi todella selkeästi. ”Mies sulki ulko-oven. Mies käveli auton luo. Mies avasi auton oven. Mies istui autoon. Mies ajoi työpaikalleen. Työmatkalla ei tapahtunut mitään epätavallista. Työpaikalla mies istui pöydän ääreen ja rupesi tekemään työtä. Kello 11 rakennus sortui. Mies jäi betonilaatan alle. Mies kuoli.”

Kerronta on ihailtavan johdonmukaista ja sanavalinnat iskeviä.

Voisin neuvoa tällaisia kirjoittajia ja puhujia. Päälausepölötystä, puheessa kuusi – 12 kertaa minuutissa ”totnoin”, ”niinku” ja ”itse asiassa”.

Sivulausefarmi on kovin tuttu entisen ajan tuomioistuimista. Luonnoksen eli konseptin laatiminen on esittelijän tehtävä. Hovioikeudessa jäsen joutuu myös harrastamaan sitä.

Olen saanut syvällisen opin, että pisteen laittaminen lausejonon päähän on vakava kysymys, jota on aihetta käsitellä istunnossa, ellei asiasta ole ”mallia” tai täysistunnon ratkaisua tai prejudikaattia. Normaalia oli ketjuttaa kymmenenkin alisteista ja rinnakkaista sivulausetta ja suosia erikoisesti relatiivipronomineja. Kun tilkesanat uhkasivat ehtyä, jopa esittelijän oli sallittua turvautua ”yleisavaimeen” eli kirjoittaa pilkun jälkeen ”sen vuoksi ja kun…” Virke aloitettiin mielellään sanalla ”sittenkuin”. ”Sittenkuin Korkein oikeus on esittelyttänyt itselleen jutun kirjat, joista on käynyt ilmi, sikäli kuin vielä on kysymys, että…”

Suora esitys ei ole sallittu. Ei saa kirjoittaa: Kun kuulustelija kysyi, kuka Reiskan tappoi, epäilty vastasi: ”Minä.” Täytyy kirjoittaa: tiedusteltaessa epäillyn lausumaa syytteessä tarkoitetun teon tekijästä ja sen perusteella esitetystä rangaistusvaatimuksesta, ilmoitti syytetty kysymyksen olevan hänestä itsestään, jättäen kysymyksen rangaistuksen mittaamisesta tuomioistuimen harkintaan, minkä jälkeen… ottaen huomioon…näillä ja muutoin kihlakunnanoikeuden esittämillä perusteilla…”

Kommenteissa mainittiin puiden yhteydessä Veikko Huovisen Puukansan tarina.

Tuosta mainiosta kirjasta kirjoitin 22.5.2014 muun muassa näin:

”Eilen puheena olleen Veikko Huovisen ”Puukansan tarinan” keskeinen sisältö on poimittu epätavallisen tarkasti ja laajasti teoksesta Suomen Luonto 1 – 5 –sarjan, niteestä ”Metsät” (Kirjayhtymä, 1980). Se on hyvä lähde ja menettely on oikea, vaikka myös hiukan hämmentävä. Tietääkseni tätä yhteyttä ei ole huomattu. Itse asiassa ei ole epäilemisen aihetta. Jopa esimerkiksi metsän hyönteiset tulevat Huovisella esiin samassa järjestyksessä kuin lähdeteoksessa, ja kuvailuissakin on samasanaisia.

Yritin selvitellä, onko tuosta yhteydestä aikanaan sovittu. Selvää en saanut. Kaikki ovat kuolleet. Mutta lähdeteoksen kirjoittajat olivat sivuuttamatonta väkeä – Peitsa Mikola, Urpo Häyrynen, Rauno Ruuhijärvi (elää; kunnossa).”

Tuossa on tietokirjailijan ongelma. Jos hän on järkevä, hän ei itse tutki mitään eikä siten voi esittää omia tuloksiaan eikä oivalluksiaan. Hän käyttää aikansa toiseen vaikeaan kysymykseen, miten esittää asiansa rikkaasti. Rikkaus on jotain toisten kuin johdonmukaisuus ja hyppelehtimisen välttäminen. Hyvä tiedollinen teksti tekee saman kuin kauno, saa lukijan pään ja muut ruumiinjäsenet kihelmöimään.