Latvasta puuhun

Seppo Vuokon ”Latva pilviä piirtää” on vuoden ylivoimaisesti parhaita tietokirjoja. Panisin sen suurenmoisen luettavuuden vuoksi jopa jo ylistämäni arkeologian (”Menneisyytemme jäljet”) edelle.

Vuokko veti yli 30 vuotta radion luontoiltaa ja on biologi. Tässä kirjassa hän on selvittänyt ansat. Kasvavista puista esimerkiksi ei saisi puhua hyvää eikä niistä saisi puhua pahaa. Aina joku suuttuu. Metsänomistajat ja metsäteollisuus ovat yhtä mieltä, osa luonnonsuojeluväestä aivan toista mieltä.

Lisäksi biologian raju muutos on lisännyt tietoa ja muuttanut todeksi luultua. Ainakin tällä hetkellä tiedon sirpaloituminen on ongelma. Vuokko on viisaasti jättänyt molekyylibiologian maininnalle ja biokemian ja kvanttikemian maininnatta.

Tulos onkin erikoinen. Kirja on onnen omiaan lukion biologian opettajille kuin jokseenkin vailla taustatietoja asiaan paneutuvalle harrastajalle.

Puihin liittyy huimasti romantiikkaa. Ei tarvitse olla mikään halailija viihtyäkseen puiden keskellä. Näen selvän eron esimerkiksi elektroniikkaan, joka on hieno ja antava ala mutta ei erityisemmin nostata tunteita.

Kirjoittaja on ottanut reippaasti, kun tarve on. Luvun otsikko on ”Puun tiedonvälitys – missä ovat aivot ja sydän?” Aine ”Puu ihmisentaloudessa” on saanut oman lukunsa.

Puu kuulostaa mielenkiinnottomalta aiheelta. Kirjoittaja osoittaa käden käänteessä, että puun ja pensaan erottaminen toisistaan on vaikeaa ja puu ja ruoho nekin voivat sekoittua. Bambu on ruoho, ei puu. Hän käsittelee hyvin vanhoja asioita, ja lukija saa tietää esimerkiksi neidonhiuspuun odottamattoman oudosta menneisyydestä. Kohta kerrotaan, miksi kuuset ovat Lapissa eri näköisiä kuin etelässä, mutta päälle tulee uutinen. On myös etenkin Norjasta tunnettu läntinen kuusi, jota voisi pitää omana lajinaan.

Lukija saattaa kuvitella tietävänsä aiheesta tarpeeksi. Mutta moniko tietää, että Suomessa on jokaista suomalaista kohti 15 000 puuta eli metsä.

Rajojemme sisäpuolella on 78 miljardia puuta, runkopuuta 2,2 miljardia kuutiometriä. Juuria ja latvuksia on toinen verta.

Metsien vuotuinen kasvu on 100 miljoonaa kuutiometriä, josta käytetään 60 miljoonaa. Kuten Vuokko sanoo, metsämme kasvavat kesäisen päivän aikana miljoona kuutiometriä.

Ja: jokainen puu on yksilö.

Toisin kuin ehkä luulisi, puun runko kasvaa kahteen suuntaan nilakerroksesta ja kolmanneksi korkeutta vain latvastaan.

Arvattavasti puu miellyttää kirjoittajaa aiheena, mutta aiheen valinta on myös ovela. Käyttäen osittain samoja kielikuvia kuin tässä blogissa harrastetut, puu on ”tehdas” jossa on mukana hyvin monenlaisia yhtiömiehiä. Kasvimaailmassa on paljon sellaista, mikä on esitettävä molekyyli tasolla ja elektronien ja ionien käyttäytymisenä. Niiden asioiden selvittäminen yleistajuisesti ei taida onnistua.

Väittäisin ettei tällainen kirja kuitenkaan edellytä lukijalta tai sen lahjaksi saaneelta antaumusta alalle. Puu ja puussa selluloosa ja ligniini ovat paljon puhutun siistin teknologian aineita. Öljypohjaisten muovien korvaaminen ainakin osittain puupohjaisilla aineilla on ollut jo jonkin aikaa työn alla. Ellei metsäteollisuus, erityisesti sen johto, edustaisi itse monissa asioissa alan termein tiettyä pölkkypäisyyttä, oltaisiin pidemmälläkin.

Alalla on tehty suuria erehdyksiä. Metsien ojittaminen ja lannoittaminen oli tieteellisesti hyväksytty toimintatapa, kunnes kävi ilmi, ettei se olekaan helppoa eikä ongelmatonta.

Kysymys avohakkuista tunnettiin jo ennen sotia. Johtavat metsien miehet suunnittelivat ennen näkemättömiä paljaaksi hakkuita. Lapin kirjailija A.E. Järvinen oli suunnittelemassa Lutto-joen varren parturointia, ja Luirojärvelle ja eteenpäin oli tarkoitus rakentaa mainio maantie.

Mielenmuutos ei johtunut äkillisesti viisastumisesta, vaan talvisodasta. Jatkosota puolestaan oli uudemman puurakentamisen kehto ja syystä parjatut puhdetyöt ja korsujen nikertely palautti käden taitoja kunniaan. Pari vuotta timpuri oli arvostetumpi herra kuin kersantti.

Energiaongelmat lisäsivät koivun merkitystä, ja lopulta koko kansa pantiin mottitalkoisiin. Mahtoi kokeneita naurattaa katsellessa herraskaisemman väen ponnistuksia.

Suomalaiset ovat olleet kirveskansaa aikojen alusta. Ihminen hiiviskeli näille nurkille jään väistyessä samaa tahtia kuin kuusi, tulokkaista viimeinen.

Saksalaisia ja muita kunnon ihmisiä pitäisi sääliä. Heitä pelotti (s0dan aikana) metsissä myös siellä vallitseva epäjärjestys. Keski-Euroopassa metsät alkavat olla istutettuja ja ilmeisesti epäviisaasti samaa lajia ja riviin turpeeseen poljettuja.

Tekee mieli uskoa niitä arkkitehtikunnan vähemmistön edustajia, joiden mielestä puurakentamisesta ei ole otettu irti toistaiseksi juuri mitään. Asuntomessuille on tehty puusta kerrostaloja, Lahdessa on puurakenteinen konserttitalo, mutta sitä tietoa ei ole riittävästi, missä muualla puu olisi oikeasti betonia parempi.

Oman remontin keskellä katselen aineita ja kalusteita. Kai se niin oli, että ”skandinavisen muotoilun” yksi tunnusmerkki on vaalea puu ja että Artekiin ja Alvar Aaltoon liittyy kestäviksi osoittautuneita uudistuksia.

Edelleen asukkaan iän ja sosiaalisen taustan näkee kodin puutavarasta. Jurvalainen pirtinkalusto on OK, mutta ei sen ympärillä seurapiiri kokoonnu. Maalatut, jokseenkin koruttomat kaapit ja hyllyt ovat nuorison valinta, Ikea sammoin. Oma sukupolveni on välittömästi tunnistettavissa holtittomasta Artekin ja Lundian viljelystä. Näin muuten on.