Isä ja keihäs

Siitä minä viimeistään arvasin, ettei ole paljon elinaikaa jäljellä. Tulin autolla jostain Kaunialaan ja lystikseni päivittelin isälleni, että täällä vain maataan, vaikka kohta alkaa televisiossa arvokisojen keihäänheiton loppukilpailu ja mukana on kaksi suomalaista.

Isä vastasi, että jaa ja katseli rauhassa katon eristyslevyn reikiä.

Äiti joskus puolivakavissaan tuskaili, mitä niitä kaikkia Salpausselän kisojen keihäänheittoja pitää niin tarkkaan katsella, ettei ehdi syömään tulla. Isä oli siivo mies eikä koskaan sanonut kotona, että neuvoja ei oteta huomioon. Isoisä sanoi.

Nyt tuli mieleen, onko käsillä kokoomukselainen vai vasemmistoliittolainen keihäänheitto ja miksei presidentti Niinistö pelaa pesäpalloa.

Ken on paneutunut aihepiiriin ”Ylpeä torni”, tietää joukon vastauksia. Tuo oli Tuchmanin kirjan nimi. Tuchman on vanhentunut; etenkin rautaesiripun kaatuminen ja hyvin lyhyen aikaa kestänyt erinäisten arkistojen avaaminen ainakin tutkijoille muutti asioita hyvin paljon. Tiedämme myös ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä ajasta paljon sellaista, mikä oli aikaisemmin piilotettu.

Joku siihen toimeen halukas ja esteetön blogisti voisi kirjoittaa yksityisyyden ja julkisuuden historiasta. Nimittäin myös Englannissa ja Yhdysvalloissa perinne oli se, että kaikki oli salaista, ellei toisin ollut ilmoitettu. Jalankulkija, esimerkiksi kuuluisuuteen nouseva kirjailija, saattoi joutua huomattaviin vaikeuksiin laukustaan tavatun kartan takia, vaikka kartassa ei ollut muuta kuin kaupunkia ja isompia kyliä ja väärin arvioituja välimatkoja.

Julkisuusperiaate on minua nuorempi. Asiakirjain julkisuutta ja painovapautta ei ollut tapana ottaa lakimies- ja virkamiespiireissä vakavasti, kun olin nuori juristi.

Maailmansodan syttyminen 1914 laukaisi suuren vainoamisharhan. Myös Englannissa vangittiin vakoojia siksi, että asianomaisella oli saksalainen sukunimi. Ja niinpä kuningashuone luopui perinteisestä nimestään Saxe-Coburg and Gotha ja korvasi sen nimellä Windsor. Tosin kuninkaallisilla ei ole sukunimiä, koska he eivät tarvitse niitä.

Joku saisi selittää minulle espanjaa ja portugalia puhuvien jalkapalloilijoiden tavan käyttää taiteilijanimeä. Miksi siellä eikä missään muualla? Miksi Pelan tai Ronaldon oikea nimi on tietokilpailukysymys? Olisiko kysymys yleisön ennen heikonlaisesta lukutaidosta ja radiolähetyksistä, jotka alkoivat ainakin Etelä-Amerikassa vähitellen samaan aikaan kuin liigapelit.

Käsitys politiikasta on keskimäärin outo. Eilen luin jostain stalinismi määrittelyn, jonka kirjoittaja arveli olevansa viisas. Hänen mukaansa stalinismi kesti Suomessa 10 vuotta Lapualaisoopperan ensi-illasta. Mutta ”Lapualaisoopperalla” ei ole mitään tekemistä stalinismin eikä kommunismin kanssa. Arvo Salo oli demari ja teoksen sisältö ja sanoma on yleisvasemmistolainen ja väkivaltaa vastustava.

Stalinismi liittyi teollisuustyön murrokseen ja myös ”talonpojan tappolinjaan” eli kahdensadan tuhannen suomalaisen muuttamiseen Ruotsiin.

Ollakseen työväenliikkeen tapahtuma stalinismi oli erikoinen, nimittäin keskiluokan liike. Tarkemmin tietäen se ei ollut niin kauhean erikoinen. Alempi keskiluokka on tehnyt Euroopassa jokseenkin kaikki vallankumoukset. Liikkeen itse ihannoimat metallimiehet ja vastaavat eivät tee vallankumouksia.

Tyypillinen vallankumoussankari on huono asianajaja (Rpbespierre, Lenin) tai harhaileva lehtimies. Kirjallisuudessa puhutaan marginaalityytymättömyydestä. Vihaisia ovat ne ihmiset, jotka arvelevat pudonneensa tai kykenevänsä sosiaaliseen nousuun. Oikeasta sorretut ja solvatut ovat apaattisia.

Nousu alimmasta keskiluokasta ylimpään keskiluokkaan on oma alani, myös siksi, että olen itse kokenut sen. Isoisä rupesi hanttimiehestä timpuriksi ja siitä urakoitsijaksi ja kivitalon omistajaksi. Isä oli keskikoulun käynyt juoksupoika, josta tuli nopeasti menestyvä juristi.

Monta kymmentä vuotta sitten luennoilla esittelemäni Bourdieu, joka myöhemmin vakiintui klassikoksi, teki lystikkäitä nelikenttiä taulukoimalla ristiin taloudellisen ja kulttuurisen pääoman. Tein itse opiskelijoille taulukon lehdistä, joita rikkaat ja köyhät, hengessä rikkaat ja hengessä köyhät lukevat.

Valitut Palat oli 50-luvulta alkaen nousevan keskiluokan tunnuslehti. Jos näit junassa jonkun lukevan sitä, tiesit että siinä matkustaa kunnanlääkäri tai vastaava. Kokoomukselainen kunnanvaltuuston jäsen ei näyttäytynyt Seura tai Apu kädessä eikä käytännössä lukenut niitä. Rouva ja anoppi lukivat Suomen Kuvalehteä.

Esistalinismin ajan Parnasso häikäisee minua edelleen korkeatasoisuudellaan. Sitä eivät kuitenkaan lukeneet muut kuin hiukan omituiset lukiolaiset ja heidän äidinkielen opettajansa.

Nouseva keskiluokka jopa kerskaili ylenkatseella, jolla se suhtautui liian hienoon kulttuuriin, kuten Jyväskylän Kesään ja modernistiseen runouteen. Yrjö Jyrinkoski lausumassa Jylhää ja Koskenniemeä – se oli hienoa. Elokuva oli viihdettä ja sarjakuva roskaa.

Ällistyin sanattomaksi, kun kiltti täti kysyi junassa, harrastanko kieliä. Luin Les Nouvelles Litteraires-lehteä, jota tilasin ja ehkä minulla oli käsillä jokin pokkari.

Tuon porvarillisen keskiluokan yksi uskonto oli penkkiurheilu ja nimenomaan yleisurheilu. Jostain kumman syystä TUL oli vahva palloilulajeissa ja etenkin koripallo saavutti suosiota myös sitoutuneissa vasemmistopiireissä.

Pallokentän katsomossa istui aivan eri ihmisiä kuin Stadionilla. Pallokentällä näki demariministereitä ja myöhemmin hyvin korkeita demaritaustaisia virkamiehiä. Lipponen oli muuten itsekin palloilija (vesipallo). Isäni piirsi (”Tiikeriä” taitavasti jäljitellen) sotilasmuistioonsa kuvan Taisto Mäestä. Hän oli ollut lomalla intistä Olympiastadionilla katsomassa, miten viiden tuhannen metrin maailmanennätys murskattiin. Muistan ajan – 14.08.8. Sitä en muista, kuka voitti keihään. Varman Yrjö Nikkanen.

Mutta Kaunialassa isää ei kiinnostanut Pitkämäki eikä Ruuskanen. Hänen lisäkseen aikakausi loppui.