Yllättävät yhteydet

Laiskuuden periaatetta on tässä sivuttu viime päivinä. Tunnen kutsumusta laiskuuteen. Alkaa ramaista, kun katselee päivät pitkät työmiehiä, jotka puikkelehtivat kuin mangustit ja kiikuttavat milloin mitäkin kuin maaoravat.

Ajattelussa sekä mielipiteet että väitetyt tosiasiat ovat todistetusti vähimmällä vaivalla mieleen juolahtaneita. Otin esiin sen Kahnemanin kaamean esimerkin. Jyryt, kokeneet tuomarit pantiin tutussa ympäristössä määräämään rangaistusta rutiinimaisesta varkausrikoksesta. Osalle näytettiin numeroa 9 ja osalle numeroa 3. Satunnaisesti ammattitaitoisesta väestä valituista tuomareista yhdeksikön nähneet määräsivät paljon pidempi rangaistuksia kuin kolmosta katselleet. Olettamus olisi ollut ”taksatiivi” eli tilastoistakin ilmenevä tekotyypin keskimääräisrangaistus.

Kun puolisoilta tai perheeltä kysyy, miten monessa prosentissa tapauksista he suorittavat tietyn, listatun taloustyön (pölynimurointi, astioiden tiskaaminen, roskien vieminen jne.), vastaajien ilmoittamien prosenttilukujen summa on joka kerta reippaasti yli 100 prosenttia.

Ei ole helppoa olla vähättelemättä äänestäjiä. Eilisessä kommentissa joku kiteytti ihailtavasti, että poliitikoilta jonkin Nato-asian tai Briteissä Brexitin paneminen kansanäänestykseen in pelkuruutta. Yleispoliittisissa asioissa perinteen vaikuttavat, EU:hun liittymisen tai siitä eroamisen vaikutuksia ei äänestäjä pysty arvioimaan oikeasuuntaisesti.

Sivuutan vähin äänin sen, ettei kukaan pysty esittämään luotettavaa arvioita. Le Monde Diplomatique huomautti kärkevästi, että englantilainen äänestäjä kuvittelee pääsevänsä EU:n asettamista kaupan ehdoista eroamalla unionista. Asia on päinvastoin. Kun kauppaa harjoitetaan, ehdot ovat monet. Määräyksiä ja määritelmiä jakelevat monet organisaatiot YK:sta alkaen – terveysjärjestöt, kemikaalivirastot ja niin poispäin.

Vielä vaikeampi kysymys on, mitä ehkä edessä oleva Englannin eroaminen EU:sta vaikuttaa rahoitusmarkkinoihin, kaupallisiin suhteisiin Yhdysvaltoihin ja jokseenkin vakaviin ongelmiin Venäjän suhteissa.

”Ei mitään” on selvästi väärä vastaus. Nykyinen EU on niin merkittävä kimpale taloudellisesti, että sekä Kiina että varsinkin Venäjä joutuvat ottamaan sen tarkoin huomioon.

Murentuva EU on luultavasti juuri sitä, mitä Venäjä haluaa. Se on ymmärrettävä halu. Myös Suomessa on ainakin muutama kansanedustaja, jotka puhuvat aika suoraan Ukrainan sodan aiheuttamien rajoitteiden purkamisesta, että            Venäjälle päästäisiin taas myymään etenkin maataloustuotteita.

Propagandan tasolla Venäjä väittää, että EU ja Nato ovat sama asia. Ehkä venäläinen yleisö ei kaikin ajoin muista, että EU ei ole Yhdysvaltojen komennossa eikä ainakaan vastuulla.

Itse ole tottunut ajattelemaan, että Yhdysvaltojen taloudellinen suuruus johtuu tietyin osin syvään juurtuneesta oman edun tavoittelemisesta. Silloin kun annetaan rahaa ”lahjaksi”, siihen on aina ollut ainakin sotilaallinen syy.

Toinen tämän ajan suurista kysymyksistä on Yhdysvaltojen presidentti. Luulisin oppineeni Trumpista yhden asian. Hänen puheillaan ei ole merkitystä. Jos hän puhuu sovittelevasti Venäjästä ja korostaa läheisiä välejä Englantiin, tästä ei ole syytä päätellä, että hän presidenttinä lähentyisi Venäjää ja säilyttäisi kauppasuhteet Englantiin ennallaan.

Vaalihuumassa amerikkalaiset eivät itse muista, eivät edes Obaman esimerkistä, että presidentin ohella maassa on toinenkin valtakeskus, senaatti ja edustajainhuone.

Vaikka Trump yrittäisi presidenttinä toteuttaa jotain hurjanpuoleista, ei ole keinoa arvata, menisivätkö hankkeet läpi. Ainakin nyt vastapuolen lisäksi osa omista suhtautuu häneen epäillen.

Toisin sanoen Trumpista ei voi tulla Amerikan Putinia. Perimmäinen syy on yksinkertainen. Hänellä ei ole rahaa siihen. Vaikka hän olisi kuinka rikas itse, ei hän maksa omistaan sotalaivoja eikä lentokoneita. Niihin tarvitaan valtion rahoja, ja niiden rahojen käytöstä ei presidentti päätä.

Asetelma ei ole uusi eikä uudenlainen. Jokseenkin koko maailman kohtaloista ollaan päättämässä osittain tunteenomaisten päähänpistojen perusteella.

Esimerkiksi ensimmäiseen maailmansotaan liittymisestä ei äänestetty, mutta sotaan liittyminen edellytti kansan innostusta useimmissa maissa. Venäläisiltä ei kysytty. Saksassa sosialidemokraattien syvin vakaumus, työläisten veljeys ja yleinen rauhanaate, rapistuivat viidessä minuutissa, ja riemuiten lähdettiin sotaan myös Ranskasta.

Sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan syttyessä Britannian olisi jälkiviisauden valossa pitänyt tehdä Brexit. Kun he julistivat Puolan kanssa tekemänsä sopimuksen johdosta sodan Saksalle, niinkin kunnollinen mies kuin Hitler oli pettynyt, hämmästynyt ja raivostunut. Hän kun oli luottanut brittien rauhantahtoisuuteen! Ja mikä hätä heillä oli omalla saarellaan? Ja Stalinkin lienee miettinyt jälkeenpäin, minkä verran britit kykenivät kohentamaan Puolan kohtaloita.

Saksalaiset ovat olleet äärettömän hiljaa Englannin eroäänestyksestä. Äänettömyyteen on muitakin kuin taloudellisia syitä.

Saksa saattaa olla joutumassa ydinasevaltioiden väliin. Englanti on ydinasevaltio, siihen määrään, että jokaisen nurjamielisen on otettava se huomioon.

USA, Englanti ja Venäjä julistavat haluavansa olla ”jälleen suuria”. Minun korvissani tuo kuulostaa ydinasepelotteelta.

Ranska, ydinasevaltio, tuntuu sekin ikään kuin noudattavan Trumpin toivetta ja Putinin suunnitelmaa ajautumalla aste asteelta syvenevään sisäiseen sekasortoon.