Parthenon

Yksi tasapituisten päivittäistekstien kirjoittamisen iloista on palmikoinnin oikeus. Kuten että Parthenon ei ollutkaan vain satunnainen esimerkki siitä, miten väärin ymmärrettiin aikoinaan antiikin veistokset ja temppelit. Välillä julkaistaan muuta, mutta sitten teksti lukijan kummaksi jatkuukin.

Ateenan Parthenonista ei heti löydy oikein hyvää kuvaa, johon olisi laitettu alkuperäisiä värejä. Valoilla tehtyjä värjäyksiä on. Syy on selvä.

Ajatus on tämä: entä jos ymmärrämme värityksen lisäksi myös veistokset väärin?

Samalla tavalla kuin ensimmäinen maailmansota käytiin mustavalkoisena, kuten jokainen valokuvien katsoja voi omin silmin todeta, antikin veistokset olivat valkoisia.

Ellei vahtimestari käy kaulukseen, Yliopiston vanhan puolen kerroksissa on sekä kipsipäitä että valikoima antiikin veistosten kipsijäljennöksiä. Moni on luikkinut luennolle niiden sokeiden silmien ali ja imenyt tietämättään tunteen, että taide oli ja on juhlallista ja hyvin ikävystyttävää.

Mutta Ateenan Parthenon toki oli länsimaisen sivistyksen suursaavutus, jonka todettiin jo 1700-luvulla olevan myös kaiken demokratian ylittämätön tunnus. Menneisyyden juhlallisuuksissa nykyisinkin Akropoliksella olevan temppelin sisällä ollut moskeija ja minareetti oli purettu ja Eurooppa oli siten vapautettu barbaarivallasta. Ennen ottomaanien aikaa Parthenonin sisällä oli ollut kirkko, mutta sen venetsialaiset tulivat epähuomiossa tuhonneeksi 1600-luvulla.

Tätä kaikkea toistivat painokkaasti saksalaiset professorit, ja britit ja amerikkalaiset tulivat perässä. British Museum ja Yhdysvaltain Korkein oikeus ovat rakennuksina täynnä sitaatteja Parthenonista. Helsingissä tuon tyypin mukaisia päätykolmioita näkee siellä täällä, esimerkiksi Säätytalon pylväikön yläpuolella, ja Yliopisto ja Yliopiston kirjasto, nykyisin Kansalliskirjasto, on täynnä roomalaisia eli siis kreikkalaisia pylväitä, jotka näin köyhässä maassa on osittain rakennettu puusta ja sitten maalattu marmorin näköisiksi. Suurkirkko eli tuomiokirkko on kreikkalaisen temppelitaiteen muunnelma, paitsi että se jengi räystäillä – apostolien patsaat – on päähänpisto, joka tekee kokonaisuudesta omituisen oloisen.

Kumma ettei tuomiokapituli ole jo kauan sitten antanut lassota niitä alas. Mutta edustaahan Senaatin torin keskellä tököttävä tsaari Aleksanteri II Idän barbariaa ja osoittaa satunnaiselle kävijälle, miltä ilmansuunnalta rahoitus tähän kaikkeen saatiin, ja kadunnimet.

Parthenonin mittasuhteet mitattiin tarkasti jo kauan sitten, ja niistä tuli keskeinen tyylipiirre. Jopa Suomen maaseudun nykyisin harvinaistuvat ladot ja riihet toistavat räystäskulmassaan uskollisesti klassisen perinteen, ja mummon mökin valkoiseksi maalatut vuorilaudat ovat erään uskottavan selityksen mukaan muistumia kreikkalaisista pylväsriveistä.

Kansa ja kansakunta arvostavat kauneutta vasta kun sille on opetettu, mikä on kaunista. Ja Parthenon on kaunis.

Esimerkiksi Roomaan viime vuosisatoina nousseet mahtirakennukset tuovat mieleen isänmaallisen hartauden sijasta amerikkalaisen sokerikakun. Ja Helsingissä Kiasman rakennus nostatti kiukkua, koska se ei muistuttanut Eduskuntataloa, joka muistuttaa kreikkalaista temppelitaidetta.

Sellainen Joan Breton Connelly julkaisi toissa vuonna kirjan ”The Parthenon Enigma” eli Parthenonin arvoitus. Se on toisenlainen tulkinta Euroopan tai ehkä koko maailman ikonisimmasta rakennukset ja ihmisistä, jotka tekivät sen, eri aikoina, koska temppeleitä on siinä paikassa Ateenassa ollut ainakin kolme. Kreikkalaisilla oli sellainen tapa jo ennen kuin he olivat kunnolla kreikkalaisia, että linnavuorille kuten Akropolikselle rakennettiin muutakin kuin suojavarustuksia. Heillä oli sillä tavalla käytännölliset jumalat, ettei niistä ollut pahemmin harmia arkena eikä juhlina. Siksikin heitä sopi juhlistaa.

Parthenonin uudelleen löytäminen oli osa Kreikka-innostusta, josta syntyi sotakin ja maa itsenäistyi. Sanomalehtien lukijat tietävät, että se itsenäisyys on ollut Kreikassa vaivalloinen asia, kun rahat eivät riitä mutta neuvojia ja moittijoita on. Kreikkalaiset ja egyptiläiset pitävät itseään antiikin kansojen suorina jälkeläisinä. Onhan asia tavallaan näin, mutta esimerkiksi turkkilaisilla on muita käsityksiä ainakin siitä, kuka määrää kaapin paikan ja siis myös temppelin sijainnin.

Olemme tienneet, että tuon temppelin korkokuvasarjat, osittain juuri ne samat Elginin marmorit, joista riidellään edelleen, edustavat jollain tavalla kaikkea sitä, mikä Euroopassa on hyvää ja kaunista. Niissä on tapana nähdä ainakin hyvän hallinnon synty – ehkä jopa demokratia, vaikka sitä ei antiikin Kreikassa tosin ollut. Vapaiden miesten mahdollisuus äänestää joissakin asioissa oli lyhytaikainen keksintö, joka ei saavuttanut asiantuntijapiireissä (filosofit) erikoista kannatusta. Roskaväen valta tuli muotiin uudestaan kaksi tuhatta vuotta myöhemmin Ranskassa ja Yhdysvalloissa.

En ole vielä perehtynyt asiaan enkä perusteluihin kunnolla, mutta kiirehdin nyt täsmentämään, että tässä blogissa esittämäni väärä kuva oli syötti. Monet tarttuivat siihen. Tarkoitus olikin herättää mielenkiintoa.

Connelly on täysin kunniallinen tutkija, New Yorkin yliopiston professori, klassikkojen ja taidehistorian tuntija ja arkeologi. Ja arkeologia on siis mullistunut uusien kaivausten ja uusien menetelmien myötä. Mielikuvat antiikista ovat ennallaan, vaikka ne ovat osoittautuneet vähintäänkin ongelmallisiksi.

Connellyn ajatus on, että tuon temppelin veistokset ilmentävät hyvin vanhoja myyttejä, jotka ulottuvat pronssikaudelle asti. Se puhuu ”klassisma” vanhempaa kieltä.

Ajatus sisältää väistämättömästi toisen. Nuo ihmiset elivät ja toimivat tavalla, joka on meille myöhemmille syvästi vieras ja osittain lähes käsittämätön. Kirjoittaja osoittaa temppelistä esimerkiksi ihmisuhreille varatun alueen. Silloin, kuten joidenkin mielestä nykyisinkin, oli totta, että jumalat janoavat verta.