Lakimies vai tiedemies

USA:ssa melkein kaikki presidentit ovat lakimiehiä. Eisenhower ei ole oikeastaan poikkeus. Upseeripohjalla hän oli suursodan johtajana aivan erinomainen ”lakimies” eli normittaja. Suomessa tilanne on suunnilleen sama.

Muun muassa Bismarckin suuhun on pantu ajatelma, että jos pitää makkaroista ja arvostaa lakeja, ei pidä mennä katsomaan, miten niitä tehdään.

Kävin kerran keskenkasvuisena pienellä makkaratehtaalla. En suosittele.

Elinaikamme huippupoliitikoista tiedemiehiä (luonnontieteilijöitä) on kaksi, Margaret Thatcher, joka oli hyvin koulutettu kemisti ja ehti myös työskennellä teollisuudessa tutkijana, ja Angela Merkel, joka kirjoitti väitöskirjan kvanttikemiasta.

Tuo notkauttaa polvia. Olen sen verran yrittänyt perehtyä alaan, että vakuutan nimenomaan kvanttikemian olevan erittäin vaikeaa ja myös erittäin hyödyllistä. Kemian ja fysiikan välinen raja on kadonnut. Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että sekä kemian että fysiikan perusteissa on osattava työskennellä suurten epävarmuuksien keskellä ja etenkin maailmassa, jossa on todistettu, ettei erinäisiä keskeisiä asioita voi todistaa. Kvanttimaailmassa havainnollistaminen on mahdotonta. Äärettömän monen ulottuvuuden funktioavaruus ei hahmotu millään tavoin, vaikka osaisi irtautua fyysisistä ulottuvuuksista ja uskoisi, että ulottuvuus on pienin määrä koordinaatteja, joilla jossain ulottuvuudessa oleva piste voidaan määritellä.

Suomessa on ollut pääministereitä, joiden koulutus on ollut lähellä luonnontieteitä – metsätiede esimerkiksi. Kansantaloustiedettä en osaa ottaa tässä huomioon yhtä vähän kuin oikeustiedettä. Presidentti Relanderin väitöskirjaa ja tutkimustoimintaa on sanottu huonoksi. Dosentiksi hän ei päässyt yrityksestä huolimatta.

Kiitos, tunnen hyvin koko joukon kovien tieteiden professoreita, jotka oman arvioni mukaan ovat ihmisinä vaarallisia mielipuolia, jollaisia ei pidä päästää lähellekään ihmisten asioiden hoitamista. He ovat itse hoidon tarpeessa, siitä huolimatta, että tieteelliset saavutukset ovat loistavia.

Sikäli kuin uskallan luottaa kokemuksiini, eräät teoreettiset tieteet, kuten matematiikka, edellyttävät tohtoritasollakin vain älykkyyttä ja itsepintaisuutta. Myös erikoislahjakkuudesta voisi puhua samassa hengessä kuin puhutaan musikaalisesta lahjakkuudesta, joka eräillä ihmisillä on välittömästi havaittavissa.

Rolf Nevanlinna oli hyvin etevä matemaatikko. Hän oli mukana myös poliittisessa toiminnassa sodan aikana ja käytti erinomaisia Saksan suhteitaan. Myös hänen luonnontieteilijä-kumppaninsa L. Arvi P. Poijärvi oli sen verran mukana kansainvälisessä toiminnassa, että rauhanteon jälkeen edessä oli paluu koulumaailmaan.

Puoluepoliittisia toimia varoi tarkasti akateemikko Erkki Laurila, jonka tiedepoliittiset saavutukset ovat vertaansa vailla. Akateemikoksi nimitetty nobelisti A.I. Virtanen tunnettiin myös äärimmäisistä poliittisista mielipiteistään.

Tiedemiehistä ja erittäin suurista ratkaisuista on mielenkiintoista kirjallisuutta. Rhodesin kirjat atomi- ja vetypommin valmistamisesta ovat klassikkoja. Manhattan-projektia vetivät sotilaat, itse asiassa onnistuneesti. Churchill rakensi sodan alettua nopeasti infran, joka osoittautui erittäin toimivasti. Hänen tieteellisellä neuvonantajallaan F.A. Lindemannilla oli hyvin merkittävä asema. Hänestä tuli aikanaan varakreivi Cherwell.

Stalin sai varhaisessa vaiheessa käsiinsä todella tärkeät vakoilutiedot lännen teknologiasta ja jätti tiedemiehet merkillisessä määrin rauhaan. Hitleristä on syytä toistaa vakiintunut arvio. Häneltä ja natseilta puuttui kyky koota osin maailman paras tieteellinen tutkimus. Lisäksi maasta poistuneita fyysikkoja on nimitetty Hitlerin lahjaksi viholliselleen. Joukossa oli Niels Bohr, joka tuotiin Cherwellin pyynnöstä sotilaslennolla Ruotsista Englantiin sen jälkeen kun hän oli vaikuttanut merkittävästi Tanskan juutalaisten evakuoimiseen Ruotsiin.

Huipputuotteita, jotka eivät vaikuttaneet sotaan, olivat ballistiset raketit (V 2) ja suihkuhävittäjät. Niitä on paljon muitakin, jopa hieno MG-konekivääri.

En vihjaa, että tiedemiehet olisivat fiksumpia kuin esimerkiksi lakimiehet, vaikka voi se olla tottakin. Ei maailmaa kuitenkaan fiksuudella rakenneta.

Tieteellinen koulutus näyttäisi opettavan kontrolloidut kokeet. Yhteiskunta- ja oikeustieteissä tämä ajatus voi olla yhtä vieras kuin mallintaminen.

Pääministeri Sipilä ei ole tiedemies; usein mainitun insinöörilogiikan sijasta minä näkisin hänen toiminnassaan halun kokeilla. Sen mikä leimataan julkisuudessa epävarmuudeksi ja ailahtelevaisuudeksi on tulkittavissa myös kokeiluksi, jossa saattaa olla myös johdonmukaisuutta.

Lakimiehillä on huono perinne tehdä ”ratkaisuja”, vaikka he tietävät, että hyvin toimivan lain laatiminen on käytännössä mahdotonta. Korjausliikkeet ovat välttämättömiä. Valitettavasti lainsäädännön ja oikeuskäytännön suuria erehdyksiä ei ole edes listattu.

Kokeileminen on myös liikkeenjohdossa perusasia. Ellei tämä operaatio onnistu, ollaan nopeita yrittämään jotain muuta.

Olen miettinyt muutamia vuosikymmeniä, millaista olisi empiirinen oikeustiede. En ole keksinyt. Patenttioikeuden empirian tunnen. Viisaimmat myöntävät suoraan, että tuomioistuinten näkökulmasta toiminta on tulenjohtoa, haarukoimalla.

Juuri tässä on muuten nykyisen kilpailuoikeuden ongelma. Tehdään massiivisia ratkaisuja, joiden pohjalla ei ole muuta kuin uskonkappaleita.

Todellisuudessa juridiikassa on toinenkin empiria alue, jonka luonnetta yleisöä ja media eivät ymmärrä.

Se on vero-oikeus.