Paulaharju

Vastaan tuli ensimmäinen osaava yhteenveto Samuli Paulaharjusta (1875-1944). Sekin on etelä-pohjalaisista elämäkerroista. Kirjoittaja on nimimerkki M.H. – Martti Haavio, runoilijanimeltään P. Mustapää, kansanrunouden tutkimuksen professori ja akateemikko. Uskottaneen, että hän tiesi mistä puhui, kun aiheena oli runollisuus ja vanha kansa ja loimuavat ajatukset.

Haavio ymmärtää, ettei Kurikasta olevan köyhän torpanpojan päätyminen seminaariin, kansakoulunopettajaksi ja sokeain veistonopettajaksi ja huonekalupuusepäksi koulutettuna ole sinänsä sensaatio. Se oli hiukan erikoista, että hän joutui suorittamaan kansakoulun kurssin päästäkseen opettajaseminaariin. Virike perinteen keräämiseen tuli seminaarista Yrjö Blomstedtilta, joka lienee ollut huvittavuuteen asti kiihkoisa tuohen käpertäjä.

Siitä ei ole tietoa, mikä teki maan pätevimmästä ja monipuolisimmasta kerääjästä korkean eurooppalaisen tason kirjailijan – jonka tuotantoa ei voi kääntää. Se ei käänny. Paulaharju tavoitti sen, mitä Haanpää tavoitteli. Hän pani puut puhumaan. Hänen teksteissään äänessä on maisema ja ihminen on ravintoketjun osa, biosysteemiä, aivan vailla yksilöpaisuttelua, johon Lönnrot ja hänen seuraajansa olivat langenneet.

Tällä hetkellä myydään enää kolmen lajin kirjoja, huonosti tehtyjä käsityökirjoja, erittäin huonosti kyhättyjä sotakirjoja ja Paulaharjua.

Paulaharjun kirjat ovat hiukan kalliimpia kuin uutuusteokset – kolmestakympistä seitsemäänkymmeneen euroon. Näin on siitä huolimatta, että ne ovat verkossa kuvineen kaikkineen kenen tahansa tarkasteltavissa.

Omien ehkä hatarien muistikuvieni mukaan tilanne on ollut sama vuosikymmeniä.

Pikku elämäkerroissa haikaillaan, etteivät varsinkaan Suomalaien Kirjallisuuden Seuran herrat oikein antaneet arvoa Paulaharjulle, joka ei ollut ”edes maisteri”. Hiukan epäilen tätä tulkintaa. Paulaharjulle 1943 myönnetty professorin arvo oli tuohon aikaan säpsähdyttävän harvinainen henkilölle, jolla ei ollut suoria kontakteja yliopistoon. SKS ja WSOY julkaisivat ja myivät kilvan hänen kirjojaan. Miehen maine oli legendaarinen.

Huitaisten laadittuja esittelyjä Paulaharjusta alkoi ilmestyä sitä mukaa kuin kirjoittajina esiintyi ihmisiä, jotka eivät joko olleet lukeneet tekstiään tai sitten eivät sitä ymmärtäneet.

Paulaharju oli alkujaan ujosteleva maastotyön tekijä, joka taisi olla jopa oppaana Walleniukselle, joka yritti rakentaa Suur-Suomea pohjoisesta käsin maailmansodan jälkeen ja osoitti itse usein syvällisen tietämättömyytensä esimerkiksi kolttakansan elämästä ja kielestä ja paikkasi helsinkiläisyyttään lainailemalla Paulaharjun näkemää ja kuulemaa.

Toisin kuin nuo erämiehet Paulaharju tuli kirjoittaneeksi paperille Suomen historian. Hän vastaa tuotannollaan kiusalliseen kysymykseen, mitä Suomi on. Hän ei kirjoittanut Lapista ja lisäksi jostain muusta. Hänen tuotantonsa on kokonaisuus, jonka aihe on vieraan apuun luottamaton, omalla pohjallaan seisova Suomi. Sitä ei löydy Helsingistä eikä paljon Etelä-Suomestakaan. Avainteoksia ovat Perhon seutu (suomenselkä), Hailuoto ja Raahe, Härmä ja Kurikka, Saariselkä, Nuorttijärvi ja Ruija sekä Karjalan osat ja Aunus.

Kansatiede on suuri suomalainen tutkimusala, mutta edes Pälsi ei päässyt kaikin ajoin irti tekotieteellisyydestä ja myös Haavio hillitsi itseään kovin. Kuuluisin kansatieteellinen jakso kirjallisuudessamme taitaa olla Paavolaisen ”Aunus harmaasilmä”, joka välittää Paulaharjun tapaan tietoa tunnelman ja runon läpi.

”Osallistuva havainnointi” oli Paulaharjun menetelmä. Tiedossani ei ole, tiesikö hän ylimalkaan Edward Westermarckista, joka oli Suomessa ja muualla alan johtava nimi. Luulisin että Paulaharju kehitti menetelmänsä itse. Vain hänellä oli lahjat kuunnella, kirjoittaa, piirtää ja valokuvata.

Esimerkki kohteesta ja aihepiiristä, jota ei ole enää olemassa, on ”Kolttain mailta”. Toisaalta ei sitäkään Etelä-Pohjanmaata enää ole, jonka hän kertoi niin elävästi, että lukijakin alkaa ymmärtää, että heimo elää paitsi puheissaan ja lauluissaan, kättensä jäljissä eli isien töissä. Jokin reen yksityiskohta tai hiilipiirroksena kuvattu puumerkki aitan otsasta kertoo niin paljon, jos on kuka kertoo.

”Ja kun sydänyön vaisusti punoittava aurinko hiljalieen painuu pohjoiseen ja koskettelee kaukaista taivaanrantaa kuin varatakseen uutta voimaa, uutta taivaista kiertomatkaa varten, hehkuu koko tunturien mahtava piiri vienosti pehmeässä sinipunervassa, ja järvien ja soiden ylle laskeutuu hallava auer, joka aamutuulen herätessä hiljalleen sinne tänne liikehtii, kuin levottomien henkien ajelemana.

Levätessäsi yötulilla tunturin alla kuulet ja kuvittelet, kuinka Lapin sumuinen, salaperäinen korpi yöttömänä yönä pitää keskusteluaan. Korpi haastelee omalla tavallaan, korven näkymättömät henget vaihtavat ajatuksiaan, ja olet tuntevinasi, että kymmenet, sadat, tuhannet silmät vartioitsevat sinua, ja sadat, tuhannet korvat kuuntelevat jokaista rasahdusta, mikä liikkeistäsi syntyy. Taikka kuin koko korpi yhtenä suurena kummastelevana silmänä katsoisi sinua ja herkkänä korvana kuuntelisi.

Tunnet todellakin, että Lapin erämaa-luonnossa on lumousta ja tunturimaailmassa taikaa.

Ei Lapin erämaihin leikiten matkata, eikä tunturimaiden tutkija suinkaan huviretkellä liiku. Pitkä ja hankala on matka Lappiin, ja pitkät ja vaivalloiset ovat Lapin tiettömät taipaleet. Lappi pelästyttää pian ja palauttaa takaisin semmoisen matkamiehen, joka on vain huvikseen sen erämaihln tunkeutunut. Tunturien ja korpien haltia ei sellaisia kävijöitä hyväksy eikä saata heitä oikeaan Lapin henkeen, vaan tuo heille heti esille Lapin nurjat puolet.”