Miltä tuntuu kuolla

Valoisat tunnelit ja muut kertomukset sydän- tai aivokuolleen palaamisesta eivät vakuuta. Vuoteen vieressä valvovan silmin kuoleminen on tapahtumasarja, jonka lääketieteellisestikin oikean hetken vaistoaa jollain kumman tavalla. Jo ennen kuin silmäterien jähmettymisen huomaa, näkee että itse silmän pinnalla on tapahtunut jotain. Ehkä se on valon taittumista.

Mutta pelkästään se, että joku on pelastunut takaisin tekee kertomuksen kokemuksesta epäilyttäväksi. Hermosto tuottaa ja muokkaa kohinaa ja jokin taustasäteily on vähän väliä havaittavissa, mutta millaista on se ei-mikään, joka tulee tilalle, kun lumisade lakkaa?

Näistä aamun hetkistä viiden ja kuuden välillä nautin suuresti. En viitsi miettiä, kumpi on isompi ilo, kahvikupillisen odottaminen vai aloittaminen. Addiktioista puhutaan paljon pahaa, etenkin eduskunnassa ja ministeriöissä. Addiktio on elämän suola ja addiktoituminen itseensä elämään on tavallista. Aamutupakasta en luovu. Olen valmis odottamaan sitä iltaan asti.

Paljon pidän valkoisesta paperista, jossa on neljä nurkkaa ja suorat sivut. On upeaa, että muotoon leikattua kopiopaperia saa kaupata niinkin halvalla, vaikka A 4 on mielestäni hiukan joutavanpäiväinen muoto. Metrimittaa en ole tohtinut ottaa taidenäyttelyyn, mutta suurten mestareiden kankaiden mittasuhteet eivät näyttäisi altistavan itseään matematiikalla, ei 3 : 2 eikä 4 : 3. Cézannen usein käyttämä 6 : 4,5 tuottaa vastustamattoman liikkeen. Kuva ei ole reunojensa orja vaan kasvaa vääjäämättömästi joka suuntaan näkymättömyyteensä.

Myös heti herättyäni mietin, että tänään haudataan kansakoulunopettajani ja siellä on alasalissa muistotilaisuus. Oltuani yhteydessä sukulaisiin en tunne tarvetta lähteä paikalle. En välitä edes miettiä, onko se ylimielisyyttä, että muistaminen tuntuu tehokkaammalta yksin. Näyttäytyminen ei ole tarpeen, mutta olen hyvilläni siitä, että Tuuri sanoi menevänsä, ja hän sattuukin valmiiksi olemaan tiluksillaan siellä maakunnassa. Entisiä oppilaita on hengessä hengissä satoja tai luultavasti yli tuhat.

Kävin tässä välissä maistamassa pienellä lusikalla hunajaa. Piti palauttaa mieleen, miltä se maistuu. En ole makean perään, paitsi hedelmissä. Yhden kerran kävin, ehkä jo oppikoululaisena, Kaarinan kotona, ja hän paistoi minulle pannulla kolme sokerinpalaa. En ollut ennen nähnyt enkä kuullut sellaista ja hämmästyin todella, kun sokerit muuttuivat pannulla siirapiksi ja niiden maku siis muistutti nekkua.

Vahinko etten painanut mieleeni, miten pannun saa kätevästi puhtaaksi. Siihen oli jokin keino. Jähmettymään sitä ei varmasti pidä päästää.

Koska meillä oli siellä se rautakautinen perinne, että oli uskovaisia sukuja ja toisia jotka eivät olleet, ei minulla ole uskonnollisia muistoja hänestä. Körttiläisyytenikin keksin vasta aikuisena ja oma versioni herännäisyydestä on sellainen, että opinkappaleet ja lausumat eivät paljon paina kevättulvan rinnalla.

Niillä körttiläisillä oli kirja, joka huvitti minua kirjakaupassa, kun se oli niin pieni, ”Kallis hunajan pisara”. Hätkähtelin 1970-luvulla nähtyäni Kokkosen oopperan viimeisistä kiusauksista, ja otin oikein selvää.

Oopperassa eli sen pohjana olevassa näytelmässä hyvin keskeiseksi kirjoitettu seppä Högman puhuu Paavo Ruotsalaiselle selviä sanoja, ja se ”sepän kirja” on juuri tämä ”Kallis hunajan pisara”.

Tarina näyttää olevan tosi. Ruotsalainen oli tullut kävellen kotoaan Savosta eli siis Rautalammin ja Laukaan kautta. Matka oli vaivan arvoinen.

Sepän ja Paavon kohtaamisen muistomerkki on Jyväskylän vanhalla hautausmaalla, mutta laukaalaisen Högmanin paja sijaitsi kyllä aikoinaan Jyskän alueella lähellä Vaajakoskea.

Jyväskylä on edelleen paikka, jossa muualta tulleet tutustuvat toisiinsa. Tuon kohtaamisen aikana kaupungissa taisi olla noin kaksisataa asukasta.

Uskonnollisen kielenkäytön vieraannuttamille tuo sepän sanomaksi kerrottu ”yksi sinulta puuttuu…” tarkoittaa: sinun puolestasi on jo kuoltu.

Kaukainen kävijä ymmärsi, että suuri oman viallisuuden ja riittämättömyyden tunto on itse asiassa ylpeyttä ja ihmisen yritystä ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.

Muistan menneisyyden tuoksuja ja hajuja. Se kirkon alasali on kostea ja jotenkin kolkko. Itse kirkko, palaneen paikalle tiilestä rakennettu nyt kuolleen opettajani lapsuusvuosina, ei herätä minussa suurempia tunteita. Keskuskansakoululla kävin puhumassa. Se tuntui muistamisen kannalta jokseenkin maholta. Joka toisessa kirkonkylässä on samanlainen 1950-luvulla rakennettu betonirakennelma, jossa on kapeat räystäät.

Kosolan koulun hajut muistan, jopa eteiskäytävään joskus keittolasta tunkeutuneen huonosti valmistetun vellin.

Oikeastaan haluaisin haistellakseni uuneilla lämmitetyn luokkahuoneen, jossa on kattokin aika korkealla ja – en tiedä miten se tähän kuuluu – puunausvahan. Mielestäni siellä oli lautalattiat? Sekoitanko tähän kotitaloni sotaa edeltäneen ajan korkkimatot ja sen kummallisen ja painavan laitteen, jolla etenkin myymälähuoneistojen ja elokuvateatterin lattioita kiillotettiin?

Mutta Kosolan koulu on palanut.

Tänä aamuna siis muistin pakkasaamun tuoksun, kun joku avaa ulko-oven, ja ullakon sahajauhon, isäni mustan päällystakin, joka taisi olla vielä huonoa kangasta ja kukaties kirjojen ja paperin pölyn ja piipputupakan hyvän tuoksun kyllästämä, ja sahalaudan, josta oli laiteltu hyllyjä suurimpaan hätään, ja ihmiset joiden puhtaalloisuudessa saattoi olla parantamisen varaa, kun ei ollut lämmintä vettäkään.

Outoa kyllä, tuohon kokonaisuuteen kuuluu hajuelämys, joka on aivan selvä mutta mahdoton kuvailla.

Muistan miltä valo tuoksuu.