Palikoiden järjestämisestä

Tiijän tiijän, sanoi Kemppisen Jussi, etenkin silloin, kun ei tiennyt edes, mistä oli puhe. Tuon muistan itse isäni isästä. Ehkä isänäitini runsaspuheisuus oli tehostanut tuota tapaa.

Tiedän siis, että uutisiin ja ajankohtaisiin kirjoituksiin pannaan asioita peräkkäin. Silti hätkähtelen, kun pelottavia pommituskuvia ja silmäyksiä pakosalle joutuneiden ihmisten kurjuudesta seuraa heti, ilman hengenvetoa, joukko kaikkien mielestä täysin keinotekoisia aiheita.

Rakastan itse mindfulness-aineistoa, vaikka opin sanan vasta toissa viikolla. Ainaissuosikkejani ovat autolehtien talvi- tai kesärengastestit. Minulla ei ole tietoa eikä mielenkiintoa siitä, millaiset renkaat autossani on – sen tiedän, että nastat ne ovat. En viitsi tarkata edes sen vertaa, että tutkisin, missä maassa eri renkaita oikeasti valmistetaan, ja näin veltosti toimin siitä huolimatta, että petrokemia on suuren harrastukseni kohde nyt kun kirjoitan kartelleista. Synteettiset aineet varhaisista aniliiniväreistä myrkkykaasuihin ja kumin korvikkeisiin sekä luonnollisesti koko muoviteollisuus ovat näitä aloja.

Sellaista äänettömän yön hämärää hetkeä ei kuitenkaan tule, että paneutuisin tilapäisviihteen ”suurten nimien” yhteiskunnalliseen ajatteluun. Sen verran olen asiaa selvittänyt, että opettajan kokemukseni saa vahvistusta. Vaikeita asioita ei ole mahdollista muotoilla vaivattomasti. Ajatteleminen vaatii yrittämistä. Ajatteleminen vaatii harjoittelemista.

Eilisen blogikirjoituksen kommenteissa on ainakin kolme kommenttia, jotka näyttävät olevan ulkomaiden antia. Ulkomailla tarkoitan Venäjää ja sanalla ”anti” tarkoitan tietoisesti eli varta vasten Venäjän etuja myötäilevää toimintaa.

Sitä en tiedä, kuinka moni Suomessa saa venäläisten rahoitusta esiintymällä maksajan toivomin tavoin mediassa. Sitä ei kukaan tiedä. Johtopäätökseni – ei siis mikään tosiasia – on se, että kirjoituksissa ja kuvissa on yllättävän paljon ihmisiä, joita ennen vanhaa sanottiin ”vieraan valtion agenteiksi”.

Luultavasti tavallinen peruste on sama kuin ennen osalla kommunisteja ja kauan sitten monilla erilaisilla fasisteilla, nimittäin oman edun tavoittelu. On tähdätty suoraan johonkin päämäärään, joka on voinut olla vaikka vain laiskan virka, tai sitten laajemmin opportunismi eli usko, että väkivaltaisesti muutetuissa oloissa olisi tarjolla nopea henkilökohtainen nousu. Vaikka kyllähän toisten yläpuolelle kohoavat myös hirtetyt.

Tässä kohdin on tapa esittää vastaväitteitä. Minusta nimenomaan ääriliikkeissä ja laajemmin radikaalia muutosta ajavissa liikkeissä kärjessä on kulkenut käsi kädessä, kylki kyljessä, aitoja idealisteja ja sitten niitä toisia, joita ei pahemmin liikuta, lykkäävätkö he puukon vihollisen vai ystävän selkään.

Todisteluna esitän kaikkien vallankumousten historian. Suomen kapinassa (se oli oikeudellisesti nimenomaan kapina) 1918 Eetu Salin oli idealisti, Gylling oli lapsellinen tiedemies ja Otto Wille Kuusinen kaikkiruokainen rikollinen.

Asia on historian laajimmin käsiteltyjä. Kirjallisuudessa antiikin jälkeen perinpohjaisen ja syvällisin oli Shakespeare.

Jo monella tavalla epäilyttävä F. Fukyama kirjoitti mielenkiintoisessa kirjassaan luottamuksesta (Trust). Nyt Harari huomauttaa aiheellisesti, paisutellenkin, että luottamus on kaupankäynnin välttämätön edellytys. Kun termin levittää noin laajaksi, se lakkaa tarkoittamasta mitään.

Kysymys ei ole Siperian öljyvarojen käyttämisestä yhdessä läntisten yhtiöiden kanssa, vaan 1500-luvun Espanjasta. Kuningas otti liian innokkaasti maksuja perivät kauppiaat kiinni ja aika ajoin toimitti heidät syytteeseen maanpetoksesta ja siitä teloitettaviksi. Niinpä silloin vielä alusmaana ollut Alankomaat nousi nopeasti kaupan keskipisteeksi. Siellä oli sellainen tapa, että laskut maksettiin ja pysyvästi tehtäviinsä nimitetyt tuomarit huolehtivat siitä, että heidän tekemänsä ratkaisut olivat järkevän ihmisen ennustettavissa.

Tuomarit eivät hirveän paljon puhu oikeudenmukaisuudesta, vaan sen sijaan esimerkiksi ennakkotapauksista. Tuo ennakoitavuus on oikeudenmukaisuuden yksi osa. Kansalainen tai elinkeinonharjoittaja menee lakimiehen luokse ja kysyy, voiko näin ja näin tehdä. Lakimies sanoo että ei voi. Asiasta on oikeuskäytäntöä. Puolet kysyjistä menee toisen lakimiehen puheille ja sitten kolmannen, kunnes saa mieleisensä vastauksen. Toinen puoli uskoo.

Perustuslaki ei oikeastaan ole laki. Käytännön ja arjen tasolta katsoen laki on parhaimmillaan toimintaohje, aivan kuin resepti. Perustuslaki luettelee etenkin yleisiä periaatteita, joista ei oikein löydy vastauksia. On tapana opettaa nuorisolla, että lakia sovelletaan mutta yleiset periaatteet ovat punnintaperusteita.

Se on sievästi sanottu.

Muiden kriisien ohella olemme ajautumassa perustuslailliseen kriisiin, kun eräiden kansainvälisen tason säädösten ja sopimusten noudattaminen on yllättäen osoittautunut ongelmalliseksi. Presidentti Niinistö viittaa tähän ongelmaan vähän väliä.

En aio ottaa kantaa käräjäoikeuksien määrän vähentämiseen muuta kuin sanomalla, että se on vanha ja edelleen jatkuva periaate monessa maassa, että tuomarit matkustavat, eivät asianosaiset. Mutta sadan vuoden miettimisen jälkeen olen sitä mieltä, että osa eduskunnan perustuslakivaliokunnan tehtävistä olisi siirrettävä Korkeimmalle oikeudelle, joka olisi vapautettava ”tilintarkastustehtävistä”. Käytännön keinoksi ehdotan yhteisjaostoja korkeimman hallinto-oikeuden kanssa. Ja lisäksi aion ruveta jankuttamaan, että laintarkastuskunnan lopettaminen oli paha virhe.

Se oli osa nyt eräin kohdin tavoitteistaan jäänyttä perustuslakimuutosta 1990-luvulla. Mielestäni nykyinen asiaintila on tyhmä. Lainsäädännön spesialistit tarvitaan tietysti oikeusministeriöön. Mutta erinäisissä asioissa olisi sangen hyvä, että vanhimmat ja kokeneimmat tuomarit ja vaikka pari professoria siivellä kävisivät esitetyt aatokset läpi ja korjaisivat sen, mikä on korjattavissa.