Jorvaksentie

Herlin ja Gahmberg tarttuivat asiaan 1929. Julkisena työnä oli päätetty toteuttaa ihan uusi maantie noin Matinkylästä noin Espoonlahden rantaan. Siitä olisi sitten halukkailla ollut pääsy Kauklahden kautta lahden pohjukan ympäri ihan Kirkkonummelle.

En ole muulloin mokomaa kuullut: herrojen kirjeen johdosta Uudenmaan läänin herra maaherra muutti välittömästi suunnitelmaa. Espoonlahden yli olikin rakennettava silta ja tietä jatkettava siitä Jorvaksen kylään, ja siellä se kohtaisi ja ylittäisi rautatien, vuonna 1903 käyttöön otetun silakkaradan Turkuun yhtyäkseen vanhaan kuninkaatiehen, tämä kaikki tietenkin julkisin varoin ja ainakin osaksi työttömiä työllistäen.

Ei tästä ole kun kuukausia, kun juttelin Herlinin ja Gahbergin kanssa Kirkkonummen kuulumisista. Mikäs meidän; olemme kaikki kolme hyvin toimeentulevaa väkeä, paitsi minä, ja tulemme siis toimeen keskenämme.

Nuo ensin mainitut olivat siis isoisiä, Harald ja Axel. Viimeksi mainitut ovat nykyisiä. Itse olen pahaksi onneksi entiseni.

Ellei tätä asioihin puuttumista olisi tehty, Länsi-Uudenmaan kehitys olisi saanut toisen suunnan eli hapantunut hitaasti omaa kataluuteensa. Nyt on käynyt niin, että erinäisistä syistä täällä on nytkin oikeaa metsää, peltoa ja niittyä. Ne joilla on siihen harrastus ja mahdollisuudet, saattavat ostellakin alueita ja sitten rauhoittaa niitä tai muuten pitää ne poissa mielettömästä käytöstä.

Kirkkonummi poikkeaa pääkaupunkiseudun perinteistä siinä, että sadan vuoden takaisissa papereissa on samat sukunimet kuin nyt. Tarkoitan että samoja nimiä on huomattava määrä. Tämä koskee myös pieneläjiä eli vähäväkisempää väestönosaa.

Jo ennen sotia ja Porkkalan vuokra-aikaa kehitys otti yllättäviä suuntia. Ensimmäisen maailmansodan aikana raivonnut keinottelutalous on päässyt unohtumaan. Maatiloja ja muita kiinteistöjä ostettiin ja myytiin vimmaisesti. Kunniallisten maanviljelysten ympärillä oli kunniattomia. Suunnitellun rakentamisen sijasta harrastettiin suunnittelematonta.

Jorvaksentielle nimensä antanut kartano jäi aikanaan Ericssonin tehdasrakennusten alle ja keskiaikaisen kylän painopiste siirtyi rautatien pohjoispuolelle. Komea rakennus oli Hangon keksistä tunnetun Elfvingin aikaansaannos. Rakennuksia on nyt Pokrovan käytössä. Elfvingiltä keksituotanto siirtyi varhain Fazerille, ja yleiskieleen vakiintui lastentarhoissa ja armeijassa suosittu ”hymyilee kuin Hangon keksi”. Tuon saman talon teelmä oli kirjailija Kyösti Wilkunan suuri murhe – hän sitä rakennutti tyyssijakseen niin kuin kirjailijat rakentavat eli huonosti ja kalliimmalla kuin ikinä saattoi kustantaa.

Etenkin Taåpani Löfvingistä tunnettua Wilkunaa enemmän minua huvittaa maitokaupassa käydessäni Framnäsissä kyyhöttäneen Aleksis Kiven kirje, jossa 23-vuotias mies, joka ei itse vielä tiedä olevansa uskomaton nero, hikoilee ylioppilastutkinnon kimpussa ja voihkii ystävälleen, miten yksitoikkoista ja surkeaa täällä on.

Onko toisilla esittää kansalliskirjailijan paperi siitä, että surkeaa on seutu?

Kunnan maanhankinta- ja kaavoituspolitiikkaa ei voi sanoa lyhytjänteiseksi. Se on umpimähkäistä. Kirkonkyläkin on Suomen kunnallishallinnon muistomerkki. Toivottavasti se julistetaan virallisestikin muistomerkiksi näyttämään, millaista on jälki, kun kunta toimii – siis sotevuosille. Ehdotetun uudistuksen jälkeen päästään sotkemaan asioita paljon suuremmassa mittakaavassa.

Vuoden 1929 maantiepäätöksen aikaan maaherrana oli Bruno Jalander. Hän sai niskoilleen muun muassa pulakauden, Lapuan liikkeen, talonpoikaismarssin ja Mäntsälän kapinan ja sen jälkeen siirron toisiin tehtäviin. Jalanderista on kirjoitettu paljonkin siksi että hänen rouvansa oli laulajatar Aino Ackté, joka kuuluu olleen kova vastus kenelle tahansa.

Suomen teollisuuden muodostuminen ja sen julkiset ja vähemmän julkiset sopimusjärjestelyt tunnetaan edelleen huonosti. Sotia edeltäneen ajan puoluerahoitusta ei tunneta ollenkaan. Oikeistoliikehdinnän rahoittajista tunnetaan muutama, mutta ei kaikkia. Noina samoina vuosina Tukholomassa kaatui hallituskin, kun kävi ilmi, että aikakauden ihannemies, ilmi tultuaan itsensä ampunut tulitikkuruhtinas Ivar Kreuger oli lahjoittanut tarmokkaasti muun muassa pääministeripuoluetta, minkä onneton ministeri yritti ensin kiistää.

On varsin loogista, että ennen sotia SOK, OTK-Elanto ja liikepankit eivät suhtautuneet eräisiin puolueisiin viileästi. Paasikivi siirtyi KOP:n johdosta suoraan Kokoomuksen johtoon ja teki hyvän työn käymällä rajan yli-isänmaallisiin liikkeisiin. Arvaan että ääriliikkeiden lopahtaminen vuosia ennen Talvisotaa olisi liittynyt rahoituksen uupumiseen. Mustat paidat ja siniset kravatit ovat kallista tavaraa, saappaista puhumattakaan.

Sotien jälkeen normaalioloissa työväenhenkiset valioyksilöt kokoontuivat täällä meillä päin Hakan huvilalla, kun taas porvarit punoivat yönmustia juoniaan tuossa Danskarbyssä. En tiedä, miten poliittinen ja taloudellinen valta merkittäisiin tätä nykyä topografikartalle.

Mutta Jorvaksentie (nykyinen Länsiväylä) on monikerroksinen maan muuttumisen muisto. Itse ajelin sitä pitkin kun viimeisiä ajoratoja vielä rakenneltiin. Se oli suuren suomalaisen asuntorakentamisen huippuaikaa – sen saman, jonka home- ja kosteusjälkiä nyt ihmettelemme.

Kivääri on kova kävellä ja kivääri on maantie on raskas kantaa.