Paljonko saa valehdella?

Kunnioittavasti huomautan, että hallituksen juristien puute on näkynyt pahasti pari kuukautta. Kun Sipilä. Stubb ja Soini tulevat ja menevät, katson aina kauhistuneena, vilkkuuko kikkeli. Ei siinä mitään, vaikka vilkkuu, luonnollinen asia. Kai se on omaa estyneisyyttäni, että pyrin ja enimmäkseen onnistunkin kiskaisemaan vetskari kiinni juuri siten kuin on tapa.

Tuo on kielikuva, mutta ei yhdentekevä.

Juristin elämismaailmassa on kaksi lohkoa, oikeudenkäynti ja hallintomenettely. Sitten on näitäkin tärkeämpi, asiointi. Oikeudenkäynniltä ei voi välttyä. Vaikka tuomioistuimeen ei joutuisi, menettelyn varjo lankeaa kaikkiin sopimusneuvotteluihin.

Hakusana on ”adversial”. Suomessa käytetään sivistyssanaa ”kontradiktorinen” samaan tapaan.

Tämä ei ole sen kummempi asia kuin asiointi kirpputorilla. Sekä ostaja että myyjä vänkäävät, yleensä hinnasta. Joskus on kinaa siitäkin, onko kauppatavara (Arabian kuppi tai kippo) rikki. Molemmille osapuolille on selvää, että vihamielisyyden osoitukset kuuluvat väittelyvaiheeseen, mutta ajatus ei ole, että välit ovat ja pysyvät poikki.

Englantia puhuvassa maailmassa kilpavalehtelu on oikeudenkäynneissä sääntö. Viime aikoina epäeettinen eli täysin sopimaton käytäntö on yleistynyt suuresti. Sellaisillekin maallikoille, joilla ei ole rahaa eikä tietoa hankkia hyvää juristia, lähetetään kirjallisesti tolkuttomia vaatimuksia. Vahingonkorvaus- ja avioeroasioissa se on normaali tapa aloittaa ja sama jatkuu joskus oikeudessakin. Jos asianajaja sanoisi niin kuin asia on, hän myöntäisi, ettei kuvittelekaan kaikkien vaatimusten menevän läpi. Kun puolin ja toisin vaaditaan liikaa, lopputulos saattaa olla oikeudenmukainen. Paremnmat juristit tietävät hyvin, ettei lopputulos ole 50 prosenttia. Jos toinen vaatii miljoonaa ja toinen myöntää tuhat euroa, tuomioistuin ei aloita harkintaa puolen miljoonan paikkeilta. Se saattaa arvioida, että rukkastuntumalla kaksi tuhatta olisi aika hyvä, jolloin miljoonasta puhuva tekee itsensä vai naurettavaksi. Kun tuon saman toistaa useita kertoja, asianomaiselta juristiltakin menee maine.

Hallitus ja oppositio toimivat näin. Luulisi että 51 prosentin enemmistö eduskunnassa antaisi oikeuden tehdä mitä tahansa, mutta niin se ei ole.

Usein mainitut lehmänkaupat ovat poliittisen toiminnan ydintä. Niissä ei ole mitään moittimista. Takinkääntö on samaa ydintä. Sitä ei pidä halveksia.

Ministeri Stubb käänsi takkinsa. Väitettyään eduskunnassa yhtä hän muutti mielensä ja sanoi erehtyneensä.

Sekin kertoo politiikan viihteellisyydestä, että tästä saatiin syntymään spektaakkeli.

Termi ”yhteiskuntasopimus” on niin virheellinen ja harhaanjohtava, että se sopii hyvin käyttöön. Kysymyshän ei ole alunperinkään yhteiskunnasta eikä sopimuksesta. Valistusfilosofit käyttivät tuota kielikuvaa 1700-luvulla ja se tuntui niin hauskalta, että ”sopimus”-metaforaa käytettiin muun muassa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa. Tänäkin päivänä lakimiehet, jotka eivät ole kansaa nähneetkään, kehuvat eri maissa eri yhteyksissä ”me, kansa”, ja toiset julistavat ratkaisuja ”kansan nimessä”-

Entisajan röyhkimykset, kuten joku Kusta Vaasa, toimivat vain ”kansan hyväksi”.

Tiesittekö muuten, että ”kansa ” ja kauppajärjestelmä Hansan eli Hansa-liiton nimi taitaa olla sama sana. Gootin kielessä ”hansa” tarkoitti joukkoa tai ryhmää. Laina on niin vanha, vähän niin kuin muinaissana ”kaupangr”, josta tuli ensin ruotsin ”köping” ja meille ”kaupunki”.

Demokratiaa sanotaan huonoksi järjestelmäksi. Myös Suomessa esiintyy bonapartisteja ja monarkisteja, jotka vihjailevat, että tavattoman vahva presidentti olisi tarpeen pitämään eduskuntaa kurissa.  Aivan selvästi presidentin merkitys on suurempi kuin perustuslakia 1999 säädettäessä aiottiin.

Eduskunnan ulkopuolella on vahvoja pysyviä ja tilapäisiä ryhmiä, jotka joissakin tapauksissa sanovat edustavansa ”kansalaismielipidettä” ohi ja sivu sen, miten vaaleissa käy. Näin kuuluu ollakin. Eivät puolueet ole todellisuudessa kovinkaan varmoja tavoitteistaan eivätkä ainakaan yksimielisiä keinoista. Olen itse katsonut etäältä, miten silloin vahvin puolue, demarit, ynisi hallituksena vanhoja lauluja ja iskulauseita hallitusta eli siis itseään vastaan.

Kolmikantajärjestelmässä valtion eli käytännössä hallituksen tuli toimia hiukan erotuomarinakin työntekijöiden ja työnantajien edistäessä etujaan. Asetelma oli luonteva, koska hallituksella yhdessä eduskunnan kanssa oli keinona verot ja maksut. Aika usein veronkorotus tuntui näppärämmältä kuin palkankorotus. Suurlakolla 1956 saatiin palkankorotuksia, jotka inflaatio söi seitsemässä kuukaudessa, eikä edes riittänyt. Monia ilmaan haihtuneitten korotusten saajia tämä ei häirinnyt.

Työehtosopimus tarkoittaa, että joku sopii jotain toisen puolesta. Se on sanan ”sopimus” väärinkäyttöä. Oma käsitykseni tosin on, että filosofien kuvailemaa vapaata sopimista ei ole koskaan ollut olemassa. Aina on ulkoisia rajoitteita.

Valtio neuvottelee eli tinkii, lahjoo ja pettää omia työntekijöitään, kuten virkamiehiä. Yksi syys suureen surkeuteen muuten on virkamieslainsäädännön kevytmielinen muuttaminen. Ennen pitkää sotilaille ja poliiseille käy samalla tavalla kuin opettajille uhkaa käydä. He alkavat pitää itseään pelkästään tulojen ansaitsijoina, vaikka oikeastaan heidän pitäisi myös edistää julkisesti julistettuja tavoitteita, esimerkiksi huolehtia toisten ihmisten turvallisuudesta.

Minusta oli huomattavan hienoa olla korkeimman oikeuden esittelijä, vaikka palkka oli aika vaatimaton siihen verrattuna, mitä olin saanut asianajajana ja liikejuristina. Mieltä nostatti ja rintaa röyhisti velvollisuus kirjoittaa näkyviin oma eriävä mielipide (siis esittelijän mietintö) joissakin tapauksissa vastoin korkeimman oikeuden jaoston yksimielistä kantaa. Se ei ollut tyhjä ele vaan osoitus siitä, että halusin toimia lain mukaan sellaisena kuin sen ymmärsin. Tietenkin todellisuudessa käsitin itse myöhemmin olleeni kuitenkin väärässä tai joka tapauksessa tehneeni kärpäsestä härkäsen.

Nyt valtio joutuu valtionvelasta huolehtijan ominaisuudessaan neuvottelemaan ja tinkimään työehtosopimuksista. Tilanne on mahdoton. Valtio ei ole työnantajien eikä työntekijöiden tontilla, mutta se on ikään kuin kuudes kenttäpelaaja jääkiekossa – ja vielä sellainen, jolla on kaksi eri pelipaitaa eli siten tehtävä vaihtaa aina välillä joukkuetta.

Sellaisesta ei voi tulla mitään.

Yritän joskus selittää, miten ja miksi tämä on mielestäni heijastus EU:n rakennevääristymästä. Myös siellä pitäisi olla samanaikaisesti rosvo ja poliisi tai hukkunut ja hengenpelastaja. Ajatus on groteskilla tavalla virheellinen.

Sikanauta on oikealla paikallaan kaupan hyllyssä. Eläintarhoissa tai kotieläintiloilla niitä ei tiettävästi esiinny. On vain sikoja tai nautoja. Kuten korkeissa päättävissä elimissä.