Lapinraunio

Aina kun siteeraatte Erno Paasilinnan koulutusta vähätteleviä aforismeja eli usein, muistakaa että veli Reino Paasilinna suoritti äärimmäisen vaativan tutkinnon opiskelemalla Moskovassa venäjän opettajaksi – äidinkielenä. Sen jälkeen hän väitteli tohtoriksi.

Neuvon suhtautumaan Ernon mielipiteisiin samalla tavalla kuin Klingen. Molemmat ovat äärimmäisen mielenkiintoisia ja opettavaisia, mutta ainakaan minä en menisi julistamaan lausuttua totuudeksi. Tarkemmin lukien molemmat huomauttavat, että totuuden tuleekin muuttua ajan muuttuessa ja että kirjalliset ja historiatieteelliset riidat päättyvät useimmiten vasta hautausmaalla.

Mainintani väestön liikehdinnöistä Suomen niemellä vaativat seurakseen tämän varoituksen: kaikki mitä opitte koulussa Suomen menneisyydestä on väärin.

Osoitan sormella professori Jalmari Jaakkolaa. Hänen erittäin laaja Suomen historiansa käsitettiin myös kannattajien piirissä näkemykseksi eli näyksi jo 50 vuotta sitten. Se kuitenkin kummittelee koulukirjojen toistamana. Suomen melkein-itsenäisyys keskiajalla esimerkiksi on Jaakkolan päähänpisto. Eurajokelaisena hän oli kovin tohkeissaan Suomen oletetusta suuruudesta, joka muka puhkesi kukkaan siellä Rauman – Porin seudulla.

Sivumennen sanoen uusimmassa tutkimuksessa arvellaan sen jälkeen kun ”ristiretki” Suomeen on osoitettu saduksi, että vanhojen runojen ja tarinoiden Henrik-piispa ja Erik Pyhä saattavat olla sama henkilö, (H)-erik. Kävivätkö he Suomessa, siitä ei ole lähempää tietoa, mutta joka tapauksessa kirkollisia rakennuksia on nyt löydetty ajalta ennen väitettyä ristiretkeä.

Rautalankamalli: täällä on pyörinyt tuhansia vuosia ”suomalaisia”, ”venäläisiä”, saamelaisia, baltteja, myöhempiä germaaneja lännestä ja etelästä, ja käsitys suomalaisten ja saamelaisten suhteesta on täysin sekava.

Vanha väite oli, että kieli muuttui varhaiskantasuomesta kantasuomeksi, kun saame irtosi siitä. Se ei taida pitää paikkansa. Kielellisten muutosten ajoittaminen on aika epätoivoista puuhaa. Kieli ja puhujat voivat mennä ristiin. Sitä sanotaan kielenvaihdoksi.

Eräs historiantutkija ihasteli, miten mainiot jäkälämaat Päijänteellä oli saamelaisten poroille vielä keskiajalla. Poronhoito elinkeinona (liha) alkoi tosiaan vasta 1800-luvun puolivälissä, jolloin myös Sompion ”ikivanha” lapinkylä perustettiin. Miksi paimentaa vaivalloisesti poroja niin kauan kuin peuroja oli? Ja millä perusteella peuranpyynti olisi ollut etnisten saamelaisten oma erikoisuus? Ja oliko ”etnisiä saamelaisia” olemassa? Norjan ja Ruotsin DNA-tutkijat vastaavat maan keskiosasta koottujen tietojen perusteella, että ei ollut.

Lapinraunioita eli soikeita, noin metrin korkuisia ja 10 metriä pitkiä kivilatomuksia on nyt todettu Suomesta ainakin 1400. Kukaan ei oikein tiedä, mitä ne olivat. Jotkut ehkä hautoja, jotkut uhripaikkoja, jotkut jotain muuta. Hyvin monet ovat tyhjiä.

Lapinraunioiden ja hiidenkiukaiden rakentaminen – halukas voi käydä katsomassa sellaista Helsingin Seurasaarentiellä – oli tapana noin 4 000 vuotta. Siinä ajassa ehtii tapahtua paljon, muun muassa ilmastonmuutoksia myöhäisen kivikauden lämmöstä varhaisen metallikauden yleiseen surkeuteen.

Jarkko Saipion erinomainen pro gradu vuodelta 2011 löytyy verkosta. Se käsittelee Kaakkois-Suomen lapinraunioitaelHelsing ja niiden ikää.

Jopa olettamukset näistä röykkiöistä hautoina tai reviirimerkkeinä näyttävät nyt epävarmoilta. Välimatkat löydettyihin asuinpaikkoihin ja suhde keramiikkalöytöihin viittaa usein pyyntikulttuureihin, mutta ei aina.

Hämmästelyn aihe on raunioiden levinneisyys. Niitä on todettu muutama kappale jopa tunturien takaa, Ruijan rannasta. Luirojärvellä on kivikautinen asuinpaikka tai ainakin lieden jäännökset. Tunturivaellus ei siis ole aivan näin aikojen keksintö.

Kun nykyisin ajoituksia voi tehdä jopa epäorgaanisista aineista ja radiohiiliajoitus on entistä nopeampaa ja tarkempaa, on päästy tilanteeseen, jossa eväät ovat sekaisin.

Todellista tietoa ei todellakaan ole siitä, ketä täällä on asustanut ja miten kauan. Erittäin mielenkiintoinen kysymys on väestön pullonkaulat. Vaikka esimerkiksi kuuluisien kalliomaalauksien luona Ristiinassa on asuttu hyvin kauan ja jopa kokeiltu kasiviljelyäkin hyvän sään aikana, alamme tietää, että muutaman tuhannen ihmisen joukko saattaa kuolla sukupuuttoon noin vain, ilman ihmeellisiä katastrofeja.

Lapinraunioiden kartoista tulee mieleen pari ajatuksen kehitelmää. Uhripaikka ja hautapaikka – entä jos ihmisten soidinpaikka olisi yksi mahdollisuus. Sekä kaiverrukset että maalaukset ja röykkkiöt, hiidenkiukaat ja vielä jätinkirkot näyttävät olleen vesiä kulkevalle hyvin näkyviä.  

Väestön vähenemistä ajatellen ja ilmeisesti hyvin vanha käsitys sisäsiittoisuuden varhain käsitetyistä ongelmista huomioon ottaen järvistä löytyvää ruokaa eli kalaa ja hylkeitä tärkeämpi asia voi olla pariutumisen eli suvun jatkamisen eli väestön säilymisen ajatus. Jolloin tarvittaisiin markkinapaikka – avioliittotori. Se on tärkeämpi kuin kulttipaikka ja tärkeämpi kuin hauta; ainahan vainajat voi sotkea suohon. Kuten myös elävät.

Asia ei tietysti minulle kuulu, mutta tuli mieleen.  Taka-ajatus on kiistää korostetun kansallinen historiakuva myös tällaisissa, hyvin vanhoissa asioissa. Onko se lopultakaan niin tärkeää, ketä siellä oli. Ihmisiä siellä oli. Ja Lappi-paikannimet alkaen entisestä kunnasta Lappi T.l. liittyisivät asumisen tyyppiin ja elinkeinoon, eivät kansoihin, joita ei ollut vielä keksittykään.

Oma lapinrauniomme, josta ole kertonut usein, kesäpaikkamme tontilla Savossa, saattaisi todella olla paikka, jossa esi-isäni kävivät hillumassa. Kuka tietää? En minä.