Tarmio

 

Hannu Tarmion tulo kustannuselämään oli jotain uutta ja samoin lähtö. Tosin hän aloitti toimittajana varhain, 50-luvulla ja lähti 1987. Siihen aikaan 55 vuotta oli eläkeikänä normaalin rajoissa. Nyt hän on kuollut-

Tässä tapauksessa sain tunnonrauhan, koska taannoin tuli tilaisuus kysyä jälkeläiseltä, olisiko Hannu tapaamisessa mieltä. Vastaus oli kieltävä. Tiedän aivan tarkasti, mistä on kysymys.

Ajattelemattomat kirjoittajat toistelevat vanhojen ihmisten arvokkuutta tai ihmisarvoa. Näiden edistämisestä on tullut poliittinen kapine. Puhujat eivät käsitä, että tuo arvokkuus on usein vanhan ihmisen oma tunne. Oman arvionsa mukaan teränsä menettänyt ikääntynyt ei välttämättä halua pitää yllä yhteyksiä, vaan arvelee ehkä oikein, että muistot ovat parempia.

Tarmion muistan vuodelta 2003, vaikka tapasimme kyllä myöhemminkin. Hän teki suuren palvelun auttamalla isäni viimeisen kirjan julkaisemisessa. Pidettiin tilaisuus hotellissa. Puhuttiin. Ja kirja muuten meni kaupaksi oikein hyvin.

Elämänkatsomuksellisesti: ihminen on samanaikaisesti monen ikäinen. Kun selaan mielessäni sukulaisia ja ystäviä, jonkun kuva, liikkumistapa ja ääni tulevat kerran toisensa jälkeen yli puolen vuosisadan takaa ja sivuuttavat tai peittävät uudemman. Jonkun ihmisen tapa porhaltaa riuskasti risumetsään on käsittämättömästä syystä kestävämpi kuin tuo sama ihminen köyrynä, askelilleen sijoja tapaillen.

Hannu Tarmiossa ärsyttivät ystävällinen ilme ja loistelias puheääni. Hän osasi myös istua pääjohtajan pöydän takana kuuntelemassa aivan toisaikaisia puheita sen oloisena, ettei maailmassa ollut mitään kiirettä. Silti hän suoriutui rahanpyytäjistä ja muista kustantajan elämää kirjavoittavista kiusankappaleista nopeammin kuin Heikki Reenpää, joka lähti liukumaan salaperäisen voiman kannattelemana kohti vihreäpintaisen kirjoituspöytänsä vasenta etunurkkaa samalla hetkellä kun tulija oli siihen kehotettuna istuutunut, ja alkoi ojentaa kättään hyvästiksi.

Kirjoitin tähän asiayhteyden huomioon ottaen sopimattomasti, että ärsyttivät. Halusin näin pudottaa päivän elämänohjeen. Jokseenkin kaikki ihmiset ärsyttävät, ainakin välillä, mutta karhunpalveluksen tekee itselleen se ihminen, joka antaa tuon perhosmaisen tunteen muuttua tatuoinniksi. Perhosia näet tulee ja menee. Se on niiden ammatti.

Jos olisin ajoissa ruvennut merkitsemään nimiä muistiin, minulla olisi nyt pudotella sata tapausta, joissa en ole ehtinyt pujahtaa ajoissa pakoon, mutta olenkin aivan vastoin odotuksia saanut arvaamattomasta ”häiriöstä” ison ilon.

Tarmioltapa kerran kysyin näitä asioita. Vastaus meni suunnilleen niin, että 1950-luvulla jokin asia ei ollut mennyt aivan mielen mukaan, ja siksi hän oli päättänyt, että Norssin opetukseen eli auskultointiin lehtorin pätevyyden saamiseksi hän keskittyy todella hyvin.

Aivan edellä aikaansa Hannu oli harjoitellut jonkin kriittisen tärkeän oppitunnin arvostelijoita eli yliopettajia ajatellen. Puhetta eli diktiota eli kevyesti irtoavaa mutta huolellisen täydellistä ääntämistä hän sanoi harjoitelleensa hartiavoimin. Helppoa se ei olekaan. Siihen aikaan vain kansankoulunopettajille selvitettiin opintojen yhteydessä, missä kädet on pidettävä puhuessa (sivusaumoilla), miten katse kohdistetaan (tarvittaessa vasemmalta takaa oikealle eteen yhteen henkilöön kerrallaan vilkuilun välttämiseksi), ja mitä jaloilla saa tehydä (steppaaminen ei sovi).

Niinpä tulos oli selvä. Meidän suomalaisessa maailmassamme pakottomasti ja hyvin esiintyvä ihminen herättää epäluuloa, joskus kiukkua. Ajatelkaa tänään nokitustaitojaan esittelevää pääministeri Sipilää. On epätavallista, että joku voi olla niin tavallinen, varsinkin kun kaikki tietävät, että tuo tavallisuus eli leppoisa uskottavuus (jota Vanhanen oli vailla), on roolisuoritus. Kaikki huomasivat Stubbin ja Soinin muuttuneet roolihahmot eli ”valtiomiesmäisyyden” tavoittelun. Sipilällä sitä ei pannut merkille kukaan. Se se on taitotemppu!

Kirjankustannusalalla on vieraillut muistini aikana kymmeniä kätten päällepanijoita ja ihmeparantajia. En ole niin sydämetön, että alkaisin luetella heitä, joista piti tulla yhtiön, alan ja koko maan pelastus. Nyt sellaisia tarvittaisiin.

Historiaa hahmoteltaessa kulttuurisotia (Linnasta Rintalaan ja Salamaan) on liioiteltu. Usein taustalla on ollut pienen joukon valtataistelu, jossa sitten esimerkiksi kirjailija on päätynyt astaloksi eli lyömäaseeksi.

Todellisuudessa Tarmion erottamissota (”Tarmio vai turmio”, Väinö Linnan sanoin) ja samanaikainen Eino S. Revon nousu ja tuho Ylessä. Sitä ennen Aatos Erkko oli lujittanut asemansa myös suhteessa poliittiseen johtoon. Tässä mielessä kaikki hänestä nyt tulvineet muistelmat ovat jääneet vajaiksi.

Mutta Tarmiosta äänestettäessä puhe ei ollut WSOY:n johtajasta. Kyllä silloin oli kysymys 60-luvun pelottavan sosiaalisen (maastamuutto) ja teknisen ja taloudellisen myrskyn suunnasta. Vanha Suomi jäi asemiin Moskovan rauhan rajalle, vasemmisto muuttui oikeistoksi ja oikeisto katosi. Sitä oikeistolaisuutta oli virheellisesti ja aiheettomasti sanottu muun muassa koskenniemeläisyydeksi. Joku voisi sanoa aivan yhtä virheellisesti, että sijaan tulivat liberaalit arvot.

Niin liberaaleiksi tultiin, että Tarmio ja hänen neuvottelukumppaninsa – lähinnä Haavikko – hankkivat WSOY:n ja Otavan yhteiselle, aivan liian arvovaltaiselle lehtiyhtiölle johtajaksi Jorma K. Virtasen, joka oli media-alan nero ja Hymy-lehden suuruuden luoja – ja miellyttävä ihminen.

Jos luet tämän, Veikko Sonninen, lähetä sähköposti otsikon osoitteeseen. Olisi mieluisaa vetreyttää muistoja. Lukijoille: Sonninen oli pitkään Kustannusyhdistyksen johtaja ja muistaa varmaan sellaista, minkä itse olen unohtanut.

Sitä en ollut ikinä kuullutkaan, mikä sattui silmään tämän kirjoituksen tietoja katsoessani – hyvin ja hyvällä muistamani Kirjayhtymän Pentti Nurmio oli Tuomari Nurmion kasvatti-isä!