Petä luottamus

Maan hallituksessa on sana sääntö kuin asianajossa ja siis kiinteistö- ja pörssikaupoissa.

Toimijoiden tärkein tehtävä on pettää omat toimeksiantajansa ja nostaa palkkionsa. Sen jälkeen voi vielä kokeilla, tulisi mieleen keinoja lepyttää pettynyt ja raivostunut edustettavansa.

Nyt tarkoitan tietenkin perjantaista lauantain puolelle jatkunutta kriisiä ja haluan sylkäistä pataan itsekin, kun journalistit eivät tunnu tohtivan,

Mainitsenpa lakimiesten nimiäkin. Parempia asianajajia kuin Kalle Ståhlberg ja Erkki-Juhani Taipale olen tuskin tavannut.

Heitä ei alkuunkaan kiinnostanut arvovalta eikä ”kasvojen menettäminen” eikä heillä ollut halua painaa edes nuoren vastapuolen hartioita lattiaan. Ensimmäinen kysymys oli aina: miten me ratkaisemme tämän.

Kaikkein tyypillisin tilanne oli perinnönjako. Heille sai sanoa: tuo sinun ennakkoperintävaatimuksesi on määrältään väärä. He vastasivat: niin on. Ja se pyyhittiin yli. Sitten he sanoivat: lakiosaan halutaan sisällyttää tuo kämppä Punavuoressa. Ei ollut mieltä vastata että hankitaan välittäjän hinta-arvio, vaan laskea itse ja sanoa että selvä.

Näin mentiin. Jos taas tehtiin kiinteistönkauppaa, keskityttiin tinkimään hinnasta, ja sellaisessa keskustelussa ei ole mitään juridiikkaa. Jos piti sanoa, että ellei tämä hinta riitä, se on siinä ja minä lähden, oli lähdettävä, eikä perästäpäin kannattanut soitella.

Ihmettelen miten toimittajat eivät saa sanotuksi, että Sipilän toimintatapa on selvää kaupankäyntiä, jota voisi sanoa myös kiristämiseksi. Sitä oli jo avaus ay-järjestön suuntaan. Mutta siinä tapahtui virhe. Isoissa neuvotteluissa on loputon määrä etuja ja maksuja, ja jäsenistö suhtautuu niihin tunteellisesti. Vaatimus 100 euroa lompakosta A hylätään raivostuneesti, mutta sata euroa lompakosta B menee läpi.

Täytyy olla todella hyvät tiedot, että käsittää lomakorvausten tai pekkaspäivien pyhyyden asteen.

Otsikon provokaatio on asiallisesti ja moraalisesti ongelmaton. Asianajajan päämiehellä ja ministerin äänestäjällä on tyypillisesti hiukan epärealistiset, hiukan lapselliset luulot parhaasta mahdollisesta ratkaisusta. Nuo luulot ja toiveet on petettävä. Huono juristi kasvattaa asiakkaansa palkkiolaskua rupeamalla jankuttamaan asioista, jotka eivät voi mennä läpi. On tehtävä sitä, mikä on mahdollista, ei sitä, mikä on mahdotonta.

Voi olla, että hallituksen avainministerit ovat nyt pettäneet toistensa luottamuksen, ja se on kyllä vakavaa. Mitä tapahtuu, jos varkaat rupeavat tappelemaan kesken keikan? Kyllä tappelu pitäisi säästää saaliinjakoon.

Sote-asiasta on riidelty vuodesta 1862 alkaen. Yöllä päätettiin perustaa lääninhallitukset uudelleen, ja mikäpä siinä. Läänit eli kuvernementit eli kreivikunnat olivat enimmäkseen hallitsijan nöyriä työkaluja, mutta nyt hallitut eli äänestäjät aikovat varmaan sekaantua asiaan.

Mainitsemanani vuonna annettiin asetus kunnallishallinnosta maalla. Silloin luotiin ennen yleisiäkin asioita hoitaneiden seurakuntien sijaan kuntalaitos.

Kuntalaitoksen historia on ollut epäonnistumisten sarja. Kerran, vuoden 1918 kunnallislailla, olisi voitu onnistua, mutta silloin tuli muita kiireitä. Vuonna 1948 parsittiin kasaan laki, jonka varassa toimittiin kauan, kun merkittävä osa kunnista oli jäänyt uuden valtakunnanrajan taakse.

Ei siinä vaadita selkeänäköisyyttä eikä kauaskatseisuutta, ettei Helsinkiä ja Vesantoa voi hallinnoida samalla tavoin. Kaikki kunnia Sumiaisille – mutta viime yönä luultavasi Suomi muutettiin toiseksi. Ennen verotuksen, hallinnon ja sodan olivat määränneet välimatkat ja käytettävissä olevat kulkuvälineet. Nyt siirryttiin IP-malliin eli Suomen on määrä toimia kerroksina, integroituna piirilevynä. On maakuntien Suomi eli Keskustapuolueen Suomi ja sitten on Kokoomuksen Suomi. Perussuomalaiset ja sosialidemokraatit vaihtavat nimiä keskenään; äänestäjät ovatkin suunnilleen samoja. Vai olisiko kosmeettisesti sopivampaa luoda sosmoraattinen puolue ja perussosmoraattinen puolue? Kirjoitan nimen tähän niin kuin Heinämäki ja Rinne lausuvat sen.

Keskustapuolue hallitsee niin sanotulla maaseudulla ja ne muut puolueet niin sanotuissa taajamissa. Tämä ei ole tietenkään mikään muutos.

Kaikki on kiinni siitä, pystyykö metsäteollisuus pitämään kiinni muutoshankkeistaan. Se puolestaan on kiinni siitä, saadaanko tarvittavat kartellit toimimaan salaa EU:lta.

Puhe on siitä clean-techistä. Mahdollisuudet ovat hyvä, ja jos ne lähtevät toteutumaan, Suomen suuri pinta-ala ja siedettävä sijainti osoittautuvat eduiksi.

Metsäteollisuus on kovin tottunut tyytymään matalaan jalostusasteeseen. Nyt se ei riitä. Järkevää teollista yhteistoimintaa Ruotsin kanssa on yritetty rakentaa tuosta samasta vuodesta 1862 alkaen, eikä se ole koskaan onnistunut.

Taas olisi aika yrittää. Juuri nyt voisi olla tuulta purjeissa, koska sotilaallinen paine ja maahanmuuton paine ovat yhteisiä ongelmia. Yllättävää tai ei, epäluulo on ollut koko ajan molemminpuolista – mutta olisiko se viime aikoina helpottanut?

Laajaa yhteistä urakointia ajatellen olisi kovin hyvä, jos meidän pakkoruotsin vastustajien rinnalle nousisi joukko vapaaehtoisruotsin edistäjiä, joiden joukkoon haluaisin täten ilmoittautua.

Ruotsin kieleen suuntautumista vaatii nyt jo tarpeellinen eurooppalaisuus – joskus puhuttiin jopa sivistyksestä. Ruoti kääntää perinteensä ja suuremman väestöpohjansa turvin mielenkiintoista ja tarpeellista kirjallisuutta englannin lisäksi saksasta ja ranskasta, joita Suomessa ei käytännössä enää osata.

Suosittelen lukemista välikielen kautta. Ei siinä ole mitään häpeämistä. Ne kääntävät hyvin.