Sananselitys

 

Eilen kirjoitin Kostamuksen ja Enson rakentamisesta menneinä idänkaupan aikoina. Viittasin kirjaan ”Kohtalona Kostamus”.

Tunnustan todeksi sen, minkä joku lukija tietää vanhastaan. Ei maksa vaivaa kirjoittaa yksinkertaisia lauseita. Sellainen on kuin lankkuja maalaisi eli sanoisinko… rutiinia.

Kahdesta asiasta voi kirjoittaa panemalla ne peräkkäin, työntämällä ne limittäin tai laminoimalla ne päällekkäin. Runous sitten on n-ulotteista kieltä, jossa pisin matka sanasta toiseen voikin olla lyhin, mutta siitä ei ole nyt puhe.

Median ongelma on ratkaisematon. Joka päivä pitää saada ohjelmapaikat täyteen. Tähän mennessä en ole nähnyt television uutislähetystä, jossa Matti Rönkä harppaisi farkut jalassa ja tukka pörrössä sanomaan kameralle:

”Tänään ei ole tapahtunut mitään sen ihmeempää.”

Sen jälkeen joku vilpertti tulisi lisäämään, että sääkin on ihan sellaista kuin arvaakin ja tulee tässä kaikenlaista ennen kuin joulussa ollaan mutta kyllä se siitä lutviutuu.

Tarkoitan siis suurta sote-uudistusta. Sote on muuten eri asia kuin some. Ei uskoisi.

Asia on Talvisotaa lukuun ottamatta Suomen historian suurin, rahassa laskettuna, ja raha on keksitty kahdessa tarkoituksessa, jotta sinulla olisi jotain, mikä sinulta otetaan pois, ja jotta rosvo voisi laskea saaliinsa määrän.

Valtio on rosvo. ”Seitsemän samuraita” on syvällinen sosiologinen traktaatti. Rosvojoukko piirittää kylää, josta löytyy syötävää, ja kyläläiset palkkaavat toisen rosvojoukon apuunsa, koska itsellään kyläläisillä ei ole käden taitoja miekan ja jousen käyttöön.

Jutun kuvassa Sipilä, Stubb ja Soini etsivät autojaan Senaatintorilta. Takana on taas raskas päivä.

Joku lehti oli nimennyt soten historiamme suurimmaksi liikkeen luovutukseksi. Kirjoittajaa ei koulusivistys paina. Liikkeenluovutukselle tämä järjestelmänmuutos ei ole sukua. Taustalla on kuitenkin selvästi ajatus kunnan palveluksessa olevien palkka- ja eläke-eduista.

Jos on haluttu ilmaista ymmärrettävästi että sosiaali- ja terveysalan väki siirtyy vanhoina työntekijöinä eli entisin eduin uuteen järjestelmään, tieto on lohdullinen, koska se on väärä.

Järjestelmä ei muuttuisi, jos nuo edut säilyisivät sellaisinaan. Tiettävästi tarkoitus on saavuttaa kustannussäästöjä karsimalla ja virtaviivaistamalla. Sellaista ei voi kuvitella käymättä läpi työvoimakustannuksia.

Käsillä on – ehkä – ”yhtiömuodon muutos”. Suomenkielinen termi ”seuraanto” on jäänyt vähälle käytölle. Juristislangissa se on ”suksessio”. Tavallinen ja tärkeä esimerkki on fuusio.

On edelleen vaikea ymmärtää, miksi pääministerin tausta kuuluu edelleen joka päivä kommentteina, ettei valtiota voi johtaa kuin liikettä. Tietysti vertaus on ontuva, mutta kyllä voi. Sekä valtio että liikeyritys toimivat osittain omalla vauhdillaan ja ajoittain tekevät avauksia tuntemattomaan.

Tuo jälkimmäinen tilanne edellyttää sekä vaihtoehtojen löytämistä että viisasta valintaa.

Suomi on preussilais-venäläinen byrokratiavaltio. Mielikuvia hallitsevat sadan vuoden takaa ajatukset ”kysymyksistä”, jotka on ratkaistava. Byrokraatin perikuva on tuomari. Hänelle esitetään vaatimus eli ehdotus ratkaisuksi (rangaistus; maksuvaatimuksen hyväksyminen) ja toista osapuolta kuultuaan hän toimii. Tuomioistuimella on ratkaisupakko. Se ei voi siirtää asiaa epämääräisesti ”lausunnolle”, vaan ratkaisu on tehtävä, syteen tai saveen.

Haluaisin verrata tämän hetken poliittisia kysymyksiä juuri rakennusurakkaan. Urakka on ennennäkemättömän suuri ja kestää kauan. Se vaihtoehto on olemassa, ettei tarjousta pitäisi jättää eli urakkaan ei ole järkeä ryhtyä. Nyt tuo vaihtoehto vaikuttaa selvästi huonolta, koska nykyisellään jatkamiseen ei ole varaa.

Urakkatarjous edellyttää laskentaa. Tarjouksen jättäjän on tiedettävä, millä hinnalla työn voi tehdä. Laskenta vaatii erittäin suurta asiantuntemusta ja kokemusta. Toisin kuin nytkin joku kommentoi, esimerkkitapauksissa, Svetogorskissa ja Kostamuksessa, urakoitsijat jäivät voitolle ja veronmaksajat jäivät voitolle.

Päinvastaisessa tapauksessa rakennusalan suorasukaiset miehet tapaavat sanoa, että urakka kusee. Hanke osoittautuu siis tappiolliseksi.

Juuri nyt ongelma on sellainen, että vertauskohdat löytyvät nimenomaan liike-elämästä. Jotain pientä kohdetta – kerrostaloa – rakennettaessa urakoitsija eli rakentaja voi kärsiä rahallisesti, koska rahaa meni enemmän kuin tuli. Toinen paha vaihtoehto, tavallinen sekin, on rahoituksen pettäminen. Työ siis sujuu suunnitelluin tavoin, mutta rakennuttaja eli maksaja kaatuu tai rakentaja eli urakoitsija itse on arvioinut varansa väärin. Hanke keskeytyy ja tappiot kasvavat.

Päivän kysymys ei ole median uskottelema kuinka monta hallintopiiriä. Päivän kysymys on vanha tuttu: mistä rahat.

Yksityistäminen on osa viime vuosien huonoa taloudellista kasvua. Nytkin kokoomus tulee voittamaan ja yksityiset yrittäjät tulevat saamaan nykyistä suuremman sijan hoito- ja hoiva-alalla. Syy on hyvin selvä: yksityisille ei tarvitse maksaa etukäteen. Julkisen puolen sairaalat ja laitokset on rakennettava ja varustettava, siis julkisin varoin, omilla tai lainaamalla. Yksityinen puoli hankkii rahoituksen muualta ja perii omansa hintoina, tässä tapauksessa luultavasti vakuutuksina.

Mieleen tulee luultavasti toimivaksi osoittautunut ratkaisu, että moottori- ja rautateitä ei tehdäkään urakalla, vaan yksityinen rakentaa ne ”itselleen” ja ”vuokraa” ne valtiolla ja kunnille. Eräänlainen ”leasing”. Niin se käy.