Klinge

Muutin asennettani ja se palkitsi heti.

Kuulun niihin ihmisiin, joiden on ajoittain vähän vaikea suhtautua professori Klingeen aivan vakavasti. Tämä koskee hänen päällimmäistä kerrostaan eli esimerkiksi olemusta ja esiintymistapaa.

Seuraavassa kerroksessa hänen historiantutkijana esittämänsä teemat ja tulkinnat ovat mielestäni eräin kohdin joko turhan asenteellisia tai sitten suorastaan virheellisiä.

Edellinen on siis ihmisen pintapuolinen asenne toiseen ihmiseen ja jälkimmäinen historiantutkijan arvelu toisesta historiantutkijasta. Klinge oli hyvin pitkään eli 1975 – 2001 historian professori. Itse olen vain kulttuurihistorian dosentti ja laajojen tenttien, tutkintojen ja lausuntojen jälkeen siis henkilö, jonka voi odottaa olevan selvillä historiantutkimuksen menetelmistä ja itse tutkimuksen päälinjoista.

Aioin kirjoittaa tähän lauseen, jonka mukaan tutkimusalamme poikkeavat kuitenkin toisistaan suuresti. En kirjoitakaan, koska se ei ole totta. Klinge on suunnattoman laajassa tuotannossaan selvittänyt perinpohjaisesti instituutioita, erityisesti kulttuurisia. Hän on kirjoittanut laajan Ylioppilaskunnan historian ja ollut mukana kirjoittamassa vieläkin laajempaa Helsingin yliopiston historiaa. Hän saattaa olla suorastaan auktoriteetti biografioissa.

Klinge on julkaissut tähän mennessä 18 nidettä päiväkirjojaan ja 3 erittäin vankkaa nidettä muistelmiaan.

Jotkut – kuten minä – ovat miettineet mielessään, luuleeko tuo ihminen olevansa Paasikivi tai muuten vain Jumalan luomistyön mallikappale. Toiset – minua ilkeämmät – ovat kysyneet samaa ääneen.

Vastaus tuohon kysymykseen löytyy vaivattomasti näistä puheena olevista kirjoista. Klinge on pohtinut kirjallisen eli yleisön luettavaksi tarkoitetun päiväkirjan merkitystä ja mahdollisuuksia syvällisesti ja ryhtynyt sitten harvinaisen sinnikkäästi toteuttamaan tavoitettaan. Sanana ”päiväkirja” tuo mieleen sydämentunnustukset. Klinge näyttäisi sivuuttaneen yksityiselämänsä täysin.

Koska olen niin hidasoppinen, huomasin vasta äskettäin epäilyttävien kirjojen tarpeellisuuden. Niinpä olen lukenut päiväkirjoja vasta neljä ja tartun omaelämäkertoihin, kunhan jaksan kantaa ne kirjastosta tai kustantaja hyväntahtoisesti postittaa uusimman niteen. Klingen historiateokset olen lukenut matkan varrella kaikki; yliopiston historia on voinut jäädä selailun varaan, mutta Ylioppilaskunnan historian muistan oikein hyvin vuosilta 1967-1968. ”Vihan veljistä valtiososialismiin” (1972) oli kirjaimellisesti innostava.

En mainitse näitä vanhoja teoksia vähätelläkseni uusia. ”Iisalmen ruhtinaskuntaa” luimme perheessä joukolla. Modernin projekti periferiassa on ansiokas ja hauskakin.

Koska itse opin syömään sujuvasti veitsellä ja haarukalla vasta lukiolaisena ja näin Yliopiston rakennukset ensimmäisen kerran elämässäni käydessäni armeijasta tulleena nuorukaisena pyrkimässä sinne, Klingen teoksilla on voinut paikata tietojaan. En osallistunut osakunnan toimintaan, vaikka kuuluin siihen, en ainejärjestöön enkä juuri muuhunkaan. Kysymyksessä ei ollut varojen puute, vaan tyhmänylpeys. Halusin näet rahoittaa opintoni kokonaan itse niiden ohessa hankituilla ansiotuloilla, ja perheenkin olin perustanut.

Silti huomaan olleeni kauan samaa mieltä Klingen kanssa. Opinnoilla on muitakin tärkeitä tehtäviä kuin asioiden oppiminen. Hän käyttää termiä ”verkostoituminen” eli tutustuminen toisiin ihmisiin. Osakuntien ansioksi hän katsoo eri opintosuuntien sekoittumisen; osakuntalaitoksellehan pidettiin jo hautajaisia, jotka osoittautuivat ennenaikaisiksi.

Klinge on tietysti suorastaan erikoistunut vihlaisevan poikkeaviin mielipiteisiin. Koska nuo kannanmäärittelyt eivät suinkaan ole pötyä, hänen kohdittain hiukan alentuvaa ja sävyiltään ajoittain hyvinkin omahyväistä tekstiään lukee mielikseen – ja opikseen.

Ainakaan nyt käsillä olevissa kirjoissa ja tutkimuksissa ei käsitellä sitä vaihtoehtoa, että tuo tarpeellinen ”verkostoituminen” osakunnissa, ylioppilaskunnissa ja muualla, olisi myös ongelma. Sellaiset liikehdinnät kuin suomi-fundamentalismi (fennomania), osa työväenliikettä (ylioppilaat ja maisterit kuten Otto-Ville Kuusinen), jääkäriliike, heimoliikehdintä ja sitten taas – aikahyppy – stalinismi olivat oleellisesti opiskelijoiden töitä. Toivon löytäväni mukana olleelta Klingeltä lisää valaistusta luentolakko – yksi mies – yksi ääni –vaiheeseen, joka nyt tuntuu käsittämättömältä hölmöilyltä. Muistaakseni ainakin Mikko Juva vihjaa, että Klingelläkin on jotain mielenkiintoista komerossa tuolta ajalta. Kunhan pääsen muistelmien 70-luvun alun vaiheeseen, katsotaan.

Tarkoitukseni on nyt kirjoittaa toisaalta Klingestä mutta toisaalta etenkin ”aikalaistodisteista” hiukan enemmänkin. Tilanne on hiukan huvittava. Myös tutkija on tikun nenässä. Lähdekritiikki tarkoittaa juuri sitä, ettei kenenkään vanhoja eikä uusia kertomuksia yleisten asioiden vaiheista saa pitää riittävänä todisteena. Kaikkea on verrattava muuhun aineistoon ja taustaan. Lisäksi tiedämme, ettei totuus jostain asiasta 2010-luvulla ole sama kuin 1980-luvulla tai 1960-luvulla, ja senkin tiedämme, että on lapsekas virhe kiistää ”totuuden” olemassaolo.

Ihmettelin siis, kun näin että Otavan jälkeen Siltala on ryhtynyt julkaisemaan Klingen päiväkirjoja. Mietin että kukahan näitä lukee. Nyt en enää ihmettele ja vastaan kysymykseeni: toivottavasti mahdollisimman moni.

Esimerkki Klingen kärjistävästä tyylistä: puhuttaessa holokaustista voisi muistaa myös, että Rooseveltille, Churchillille ja Stalinille juutalaisten kohtalo oli yhdentekevä. Ja muuallakin kuin Suomessa on erittäin perusteltua tarkastella suuria sotia myös häviäjän näkökulmasta. (Tuo viimeksi mainittu tarkoittaa Saksaa ja nähdäkseni sitä ilmiötä, että uusi maailmansotakirjallisuus tulee melkein pelkästään Englannista ja USA:sta, vaikka juuri Saksassa lähimenneisyydestä on kirjoitettu viime aikoina erittäin perinpohjaisesti ja hyvin.