Silppuriin

 Kaikkea ei voi säästää eikä kannata skannata. Olin niin aikuinen, että minulla on paljon aikuisia muistoja Saara-mummosta, jonka perukirjan kopion hävitin – häneltä ei jäänyt juuri muuta varallisuutta kuin kuluneet vaatteet. Hilja-mummun kanssa oli siis kirjeenvaihdossa koko kouluaikani. Suuntaan ja toiseen kulkeneita kirjeitä talletin ja digitoin.

Koska ensin mainittu oli syntynyt 1884 ja toinen, hänen tyttärensä, 1900, tässä on aikajänne 130 vuotta.

Saara-mummun kanssa olin vähemmän suorassa yhteydessä. Hän ei osannut kirjoittaa. Pietarissa hän ei ollut käynyt mutta kerran Viipurissa. Miehet kävivät Pietarissa ainakin kerran kuussa.

Epäilen että sekä mummun että isäni isän suvun – siinä oli jotain etäisempää sukulaisuuttakin – mielenkiintoinen elinkeino 1918 - 1922 oli salakuljetus ja jonkinlainen kauppa. Sekä Erik Heinrichs että Kai Donner, siis lähimmän varuskunnan komentaja ja rajakomendantti, kuvasivat paikallisia asukkaita äärimmäisen epäluotettaviksi.

Alueelta on tarkat sotilaskartat ja peruskartat. Maasto näyttää pitkin matkaa sellaiselta, että sen tehokas sulkemien ei voinut onnistua pitkään aikaan. Suomen puolella asevelvollisten käyttäminen rajan valvontaan osoittautui heti huonoksi ajatukseksi.

Niin, näiden mummujen kotimökiltä Kivennavan Joutselästä oli kaksi kilometriä valtakunnanrajalle. Isoisäni siirtyi lähemmäs rajaa Terijoelle, jossa isänkin syntyi.

Epäilyjäni tukee isoisän suhde ajoneuvoihin. Hän oli ollut vuosia moottoripyörälähettinä maailmansodassa ja näyttää pitäneen jonkinlaista moottoripyörätaksia paikkakunnalla. Toinen seikka on täydellinen venäjän taito ja suhteet mitä moninaisimpiin piireihin Pietarissa ja sen lähiympäristössä.

Lähinnä presidentti Ahtisaari ja häneen liittyen ainakin Tuomioja ja Hautala ovat korostaneet, että rauhanneuvotteluja käytäessä naisilla on erittäin suuri merkitys. He ajattelivat luultavasti Bosnian ja Kosovon sotia. Kuvittelisin, että tämän hetken Euroopan valtavan muuttoliikkeen ytimessä eivät ole nuoret miehet, vaan keski-ikäiset naiset.

Kuvittelisin, että Isisin ja Hizbollahin ratkaiseva ero on se, että edelliset ovat nuoria miehiä ilman perhettä ja jälkimmäiset perheyhteisöihin ja ehkä myös klaaneihin kuuluvia. Uskonnollisten johtajien poliittinen asema liittyy sekin tähän. Siirtolaisuuden erikoisuus oli esimerkiksi jo Suomen Amerikan ja Kanadan siirtolaisuuden yhteydessä nuorten miesten ja naisten muuttaminen yksin.

Kansalaissodan ja sitä seuranneen hyvin sekavan ajan historiallinen kuva ei ole oikea, jos se haetaan asiakirjoista. Naisia ei merkitty juuri muihin rekistereihin kuin kirkonkirjoihin, eikä kansannaisia koulutettu, vaikka he olisivat olleet miten lahjakkaita.

Ennen sureksin 1960-luvulla jälleen kerran syntyneen naisliikkeen hengessä, miten valtavasti resursseja jäi käyttämättä, kun naisilla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin perhe ja jatkuva lapsivuode tai sitten palkollisen tehtävät. Naispuolisia jätkiä tai kiertäviä käsityöläisiä ei ollut olemassa.

Luulen hahmottaneeni asian väärin. Yhteisöjen rakenne oli sellainen, että ne kestivät juuri naisten varassa. Suutarin akka oli tärkeämpi ihminen kuin suutari.

Tämä ajatus on ristiriidassa monen perinteen kassa. Jopa sukututkimusta on vanhastaan harjoitettu vain miesten puolelta, vaikkei sellaisessa ole tietenkään mitään järkeä. Jos ajatellaan perinnöllisyyttä tai jos ajatellaan kasvuympäristöä, kyllä naiset pitävät jatkuvuutta yllä.

Kirjat ovat väärällään suomalaisia pappissukuja, mutta Genealogia Sursilliana on vallankumouksellinen poikkeus, koska siinä selvitetään myös naislinjat. Verkkopaikka on sursill.net

Onneksi olen jostain syystä immuuni sukututkimukselle. Mutta jos te ette ole, varokaa vähän. Kotisivulla on esimerkkeinä muun muassa Halonen ja Väyrynen, mutta todella juhlava on Mannerheimin polveutuminen Kaarle Suuresta ja vielä vanhemmista valtiaista. Siitä ei pidä riehaantua. Kannattaa osata hiukan matematiikkaa ja jonkin verran biologiaa. Erään iskulauseen mukaan kaikilla maailman ihmisillä on DNA-tietojen mukaan alle kymmenen yhteistä esiäitiä. Jokainen uusi hedelmällinen avioliitto tarkoittaa vähintään yhtä ”solmua”. Kaikki ovat sukua kaikille” on tyhjänpäiväinen hokema. ”Hienoon sukuun kuuluminen” on yhtä tyhjänpäiväinen.

Koska jokaisella on äiti ja isä (siittäjä), esivanhempien lukumäärä kasva geometrisessä sarjassa. Sursillianassa mennään monesti kymmenenteen sukupolveen, jolloin suoria esivanhempia on jo yli tuhat. Sukutaulujen tarkoitus on osoittaa yhteys erääseen sisarussarjaan. ”Täydellinen” sukutaulu rapistuisi nopeasti omaan mielettömyyteensä. Kymmenen sukupolvea ei ole kolmeasataa vuotta…

Mutta se on kiinnostavaa ja kauheaa, että yleisesti käytettyjen laskelmien mukaan ihmisiä on nyt siis yli 6 miljardia, mutta 300 vuotta sitten meitä oli jotain 680 miljoonaa, kaksi tuhatta vuotta sitten 250 miljoonaa, kymmenen tuhatta vuotta sitten 6 miljoonaa ja kolmekymmentä tuhatta vuotta sitten puoli miljoonaa.

Sadassa vuodessa alle kahdesta miljardista yli kuuteen, sodista ja taudeista huolimatta. Kannattiko?

Kirjoitin tämän vain silppuriin panemieni papereiden muistoksi. Muutama vuosikymmen sitten naisen tässä hyvin yleensä keskeiseksi väittämästäni elämästä ei jäänyt papereita kuin hyvin vähäpätöinen nippu.

Miesten niput, joiden kanssa tässä taistellaan niin ikään – tarkoitan omia papereitani – taas näyttäisi olevan yleensä vähäpätöinen sisällöltään, ei laajuudeltaan. (Onni muuten että tämä blogi kaikkine tähdellisine kommentteineen on valmiiksi verkossa. Hulluksi tämän materiaalin kanssa tulisi, jos se olisi paperilla – ainakin kymmenen tuhatta liuskaa.)

Superlahja

Jatketaan eilisestä. Yksi kommentoija huomautti ymmärrettävästi, että haiskahtaa rasismilta ryhmitellä ihmisiä lahjakkaisiin ja vähemmän lahjakkaisiin ja vielä erittäin lahjakkaisiin.

Ongelmaa on ajateltu palloilulajien juniorijoukkueissa – ”kaikki pelaavat”. Mutta miten yläsarjoissa? Onko väärin sanoa, että Messi on parempi jalkapalloilija kuin minä? Onko värin sanoa, että Kalle Päätalo oli parempi parkkaamaan pölkkyjä kuin sinä? Olisiko musiikkiluokille otettava myös ne hakijat, joilla ei hakuvaiheessa ilmene vähintäkään rytmitajua ja sävelkorvaa? Pitäisikö kesämökin tikanheittokilpailusta sulkea pois ne pyylevät perheenäidit, jotka heittävät heti yli 30, vaikkeivat ole ennen kokeilleet? Olen muuten kohdannut tuon ilmiön useita kertoja. Termi on kai ”erinomainen lihaskoordinaatio”. Sekös jaksaa harmittaa.

Tiedän ainakin kaksi tapausta, joissa alle 10-vuotias on kylmiltään ratkaissut Rubikin kuution muutamassa minuutissa. Joskus ennenkin mainitsin yhden Karen, joka katseli muutaman sekunnin pahvilaatikkoon purettua kaasutinta, joka oli hänelle tuntematonta kaksikurkkuista tyyppiä, ja kasasi sen tuosta vain. Peruskoulun ala-asteella oli arvioitu, ettei hän tule selviytymään opetuksesta ilman erittäin tarmokkaita erikoistoimia.

Siitäkin mainitsin muistaakseni kerran, että Teknillisessä korkeakoulussa on jatkuvasti opiskelijoita, jotka harmittelevat aika vaativana pidettyä korkeakoulumatematiikkaa – miksi laskutoimitukset on kirjoitettava näkyviin, kun ratkaisu on itsestään selvä? Samoin siitä, kun pelasimme 20 nuoren voimin simultaanipelit erästä kelloseppää vastaan ja hävisimme kaikki. Väitettiin, että tuo hissukan oloinen mies oli voittanut myös silmät sidottuna 20 samanaikaista peliä. Turnauksissa hän ei viitsinyt käydä, koska niissä pitkästyi.

Siis – rasismia?

Toinen kommentoija arveli, ettei tutkimuksilla ole paljon arvoa, jos selvitellään esimerkiksi köyhyyttä mutta tutkija itse ei ole tai ei ole ollut köyhä.

Jos köyhyyden tutkimuksella selvitellään käytettävissä olevia varoja ja välttämättömien hyödykkeiden hintoja, on hyvä syy pysyä kirjoituspöydän takana. Sen sijaan ravitsemustila ja liikalihavuus ovat asioita, joissa kenttätutkimus on tarpeen. Mitä ja kuinka paljon ihmiset syövät on keskeinen kysymys, eikä siinäkään pidä luottaa liikaa kyselyihin.

Menetelmäpuolella tunnetaan hyvin virheiden lähde. Ihmisillä on taipumus vastata kysymyksiin epätäydellisesti tai virheellisesti. Seksuaalisen käyttäytymisen muotoja selviteltäessä on tiedettävä, että osa vastaajista valehtelee esimerkiksi häpeän takia tai kehuskellakseen. Kyselystä ilmenneitä tietoja alkoholin käytöstä on verrattava huolellisesti maan kokonaiskulutukseen, mikä muuten on vaikea tehtävä.

En viitsi panna ranttaliksi tätä perusteltua huolta. Olisi turhan helppo sanoa, että henkirikoksia tutkimaan tarvitaan murhamiehiä ja vain tuberkuloottiset lääkärit osaavat tehdä tiedettä hengityselinten sairauksista.

Kerran maailmassa tällaisia asioita yritettiin hoitaa vaatimalla tutkijoille kunnioitusta. Sotasukupolven ja sen edeltäjien käsitys tieteestä oli liioiteltu – taikauskoinen.

Nyt esiintyy aiheetonta epäluuloa ja suoraa aggressiota. Kuten tiedämme, yllättävän moni pitää ns. koululääketiedettä huijauksena. Olen joutunut itsekin keskustelemaan sekä lääkäreiden että potilaiden kanssa heistä, joiden mielestä syövän hoitamiseen ei lääkäreitä tarvita eikä varsinkaan leikkauksia.

Olen lukenut kuluneen viikon mielipiteitä perustuslaista. Moni epäilee vaistomaisesti, ettei se toimi, kuten ei liioin rikoslaki, eivät tuomioistuimet eikä poliisi.  

Ranskalainen Michel Foucault kirjoitti 1970-luvulle (vaikeatajuisesti) näkyviin sen, mikä yhdistää fundamentalistit eli islamin asemiehet ja heidän toimeen tarttuvat vastustajana.

Yksi on tiedon ja tieteen vastustaminen. Eräät islamistit eivät usko tietoa, jos se on uskottomien keräämää. Eräät vastustajat ovat sivutoimisesti suuria salaliittoteorioiden ystäviä. Toinen on monimuotoinen valtataistelu. Tavoite ei ole raha tai tavara, vaan lihan kurittaminen, kivun aiheuttaminen. Ilmiön juuret muuten todella ovat Lähi-Idän erämaassa, jossa majaili jo 1800 vuotta sitten kilpailevia askeetteja, mystikkoja ja erakkoja.

Uusin aika keksi laitokset ja määritteli vähemmistöt, jotka oli suljettava tarkkailtaviksi ja kuritettaviksi: hullujenhuone, sairaala, kasarmi, koulu. Ehkä parhaassa teoksessaan ”Hulluuden historia” Foucault kuvasi, miten hulluus ”keksittiin” eli miten sille syntyi uusi vallan mikrofysiikka.

Olemme nyt, 30 vuotta Foucaultin kuolemasta, siirtyneet bakteriologiseen valtaan – hän puhui vallan mikrofysiikasta, minä vallan mikrobiologiasta.

Lait ja laitokset eivät oikein toimi, koska ihmiset eivät halua olla tietämisen kohteita. Savoir – pouvoir. Tietää = käyttää valtaa.

Seurustelin kauan tuon ajattelutavan kanssa. Luin Foucaultin tuotannon 70-luvulla ja pidän ansiona, että toin Suomeen ja toimitin ”Tarkkailla ja rangaista” –teoksen (1980). Kymmenen vuotta harjoitin oikeudellisen tiedon (kirjoituksen) arkeologiaa ja keräsin aineiston. Vähäpätöisenä sivutuotteena kirjoitin siitä historiikiksi naamioidun väitöskirjan. Halusin selvittää, mitä on juridisten sanomisten takana. Työ jäi kesken.

Nyt Internetin aikakaudella vihan ja valheiden tutkiminen olisi tärkeämpää kuin tuomioiden, lakien ja perustuslakien.

Jos joku haluaisi ymmärtää sarjamurhaajia ja itsemurhapommittajia, maahanmuuttajia ja heidän vihamiehiään, siihen olisi mahdollisuuksia. Hulluuden kieltä voi opiskella niin kuin muitakin kieliä. Ensin olisi lopetettava pelkästään moralistinen suhtautuminen vihapuheisiin ja vihaisiin kirjoituksiin. Ne sanovat jotain.

Luokkaerot

Yhdistän luokkaerot ja maahan saapuneet ulkomaalaiset.

Joku sanoi, että minä ja kalaiseni eivät tiedä mitään luokkaeroista. Olisikohan väitehiukan liioiteltu?

Yksi hankkeista, joita yritän edistää tosissani niin kauan kuin sormi nousee, on yritykseni suomalaisen keskiluokan kuvailemiseksi.

Olen pahoillani lukijoiden puolesta siitä, että politiikan ja tutkimuksen luokka-käsite on niin epäselvä, ettei siitä todellisuudessa tahdo ymmärtää mitään. Mikä oli ”työväenluokka” ja ketä siihen kuului, se on melkein yhtä vaikea täsmentää kuin nuoruudessani vielä käytetty nimitys ”herrat”. Osa kansasta tiesi, että herran perkeleet olivat kaiken pahan takana ja joka hetki viemään leivän nälkäisen suusta.

Useita vuosikymmeniä olen ollut mieltynyt Bourdieun tapaan puhua erikseen taloudellisesta pääomasta ja kulttuurisesta pääomasta ja piirustella nelikenttiä niin että pääoman voi tässä tapauksessa arvioida myös miinusmerkkiseksi.

Hallussani on harvinainen perheeni ja sukuni kirjallinen ja kuva-aineisto, se sama joka on jo digitoituna Kansalliskirjastossa.

Kysmykseni on, miten 100 000 nuorta miestä ja siis pian sama määrä perheitä nousi 1945 – 1955 alemmasta keskiluokasta ylempään keskiluokkaan. En jätä käyttämättä esimerkkinä (ei siis todisteena) isääni ja omaa sukupiiriäni tuon aineiston vuoksi. Dokumentaation varaan voi jotain rakentaakin.

Isä oli siis hyväntapaisuutensa ja nopeapäisyytensä ansiosta parin herran toimesta kansakoulusta napattu nälkiintynyt lapsi, joka napattiin keskikouluun. Hänen vaiheisiinsa vaikutti eniten pirunmoinen onni. Nälkä oli todellista 20-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun Vaasankadulla ja Kustaankadulla, koska työtä ei oikein ollut ja isä joi vähätkin rahat.

Isäni sosiaalisen nousun syyt olivat hyvä laulunääni, supliikki ja sota. Myös nuoremmilla veljillä oli samat lahjat, mutta syntymävuosi oli väärä. He kuuluivat siihen suureen joukkoon, joilta sota söi mahdollisuudet, ja yksi haavoittuikin vaikeasti.

Koska yhteiskuntamalli oli juuri se sama suomalainen luokkayhteiskunta, johon olen itsekin kasvanut, erittäin merkittävä tekijä oli oikeistolaisuus. Kannattaisi yrittää selvittää kansa- ja keskikoulupohjaisten reservin upseerien poliittisia taustoja. Ennen Talvisotaa Rukkiin piti olla puhtaat paperit. Isän suku oli maantieteellisistä syistä kokoomukselaista alaluokkaa. Sitä ei muuten ole kukaan huomannut tutkia ja luulen etteivät sosiologit oikein vieläkään tiedä, mitä tuo tarkoittaisi. Kavereista ja asuinpaikasta riippuen tuo kokoomukselaisuus saattoi olla myös Isänmaallisen kansanliikkeen kannatusta. Karjalassa rajan pinnassa asuneilla ei Kansalaissodan jälkeen ollut lämpimiä tunteita sosialismin aatteella. Maakunnan punaisuus oli enimmäkseen Viipurin maalaiskunnasta, joka oli hurjempi paikka kuin Tampereen Pispala ja Turun Raunistula.

Nämä rintamatyypit lukivat itsensä ylioppilaiksi sodan jatkuessa tai heti sen jälkeen ja nopeasti heistä tuli sitten metsänhoitajia tai opettajia tai lakimiehiä vaikka eivät välttämättä tienneet, kuinka vessa vedetään. Isä istui Helsingin seurahuoneella vuorineuvosten ja pankkiirien pöydissä viimeistään 40-vuotiaana. Hänelle tie tulevaisuuteen ei ollut monien meinailema normaalilyseo, vaan YL. Kiivas opiskelutahti ei sallinut osakuntaelämää eikä muita hullutuksia, mutta kun päivät menivät luennolla ja kirjastossa eikä viina kiinnostanut, ylioppilastalolla voi poiketa lauluharjoituksissa. Samoissa treeneissä olleet erittäin yläluokkaiset nuorukaiset hyväksyivät oikeistolaisen ylioppilaan yhdeksi muka kaltaisistaan, ja tie oli auki.

Pohjanmaalla kauppiassääty piti jälkikasvunsa töissä. Koulunkäynti oli enempi heikkoa. Oppikoulustamme edettiin kyllä yliopistoon tavalliseen tapaan, vaikka ei yhtä tehokkaasti kuin Lapualta.

Lahjakkuutta en siis pidä luokkakierron kannalta tärkeänä. Ei se tietenkään pahaksikaan ole. Yhdet isänpuolen serkut lukivat puolisalaa ylioppilaiksi ja eteenpäin evakko-pienviljelijän pohjalta, ja heistä tuli erilaisia suurlähettiläitä ja ylijohtajia. Superlahjakkuuksia tunnen itse eri yhteyksistä. Heille ei huonoinkaan koulutus mahda mitään. Tarkoitan siis niitä ihmisiä, jotka väittelevät 22-vuotiaana matematiikasta ”koska se on niin helppoa”. Neroja en ole tavannut. Tuota nimitystä on kai käytettävä maailmanhistoriallisen tason oivaltajista.

Köyhistä lapsista tuli enimmäkseen köyhiä aikuisia. Kulttuurinen pääoma on ja oli hyvä hyppyri, musiikki esimerkkinä helpoin mutta urana niin vaikea, että vielä minua hiukan vanhemmassa polvessa turvauduttiin usein peiteammatteihin lukemalla esimerkiksi lääkäriksi.

En tiedä, onko nyt puheena oleva luokkaerojen kasvaminen, joka tuntuu ajatuksena innostavan myös ay-liikettä, todellista vai ei. En osaa yrittämälläkään erottaa näitä eroja elinkeinorakenteen muutoksesta enkä kulutustottumuksista. Elinkeinorakenteen muutos eli työpaikkojen katoaminen on tavattoman nopeaa. Kulutustottumuksista näkyvä esimerkki on kirjojen ja lehtien myynti ja esimerkiksi nyt tapahtuva kuvatallenteiden katoaminen – ensin siis menivät videovuokraamot ja kohta on vaikea löytää DVD-levyjä. Pienten erikoisliikkeiden katoaminen ei ole jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Suomessa on köyhiä mutta myös köyhyys-romantiikkaa. Näkyvä ja kuuluva huoli vanhuksista voi olla osittain näköharhaa, kun vanhoja on prosentuaalisesti enemmän kuin koskaan ennen maailmanhistoriassa, ja esimerkiksi Suomessa lapsia vähemmän. Kerrataan: 40-luvulla syntyneitä oli tyypillisesti yli sata tuhatta vuodessa, nyt kuusikymmentä tuhatta (kuvassa dramaattiset ikäpyramidit).

”Kansankodille” kävi samoin kuin sosialidemokratialle Euroopassa. Se tuli valmiiksi. Tämä ei tosiaan tarkoita, että eriarvoisuus, vähäosaisuus ja sorto olisivat poissa. Tämä tarkoittaa että eräät epäkohdat (kuten peruskoulutuksen ongelmat) saivat vaatimansa mielenkiinnon ja eteenpäin päästiin. Saavutuksia olivat kansakoulu ja kansaneläke ja sitten työeläke. Tuntemani ja kokemani luokkayhteiskunta ei ole tietenkään kadonnut. Se on muuttunut.

 

Eriävä mielipide

 

Eilinen Finlandian voittaja puhui televisiossa todella hyvin. Kuuntelin vesissä silmin. Kielellinen huippulahjakkuus ei ole kadonnut mitään.

Kaikesta minkä hän esitti olin eri mieltä. Kirjaa en pitänyt, mutta paha hallituksemme ja sen uusliberaali politiikka olivat minusta teemoja, joista kävi ilmi, ettei esiintyjä lainkaan tiennyt, mistä puhui.

Juuri tuo on yksi kaunokirjallisuuden tehtävä, vastalause. Kirjallisuus on jokseenkin pelkkää toisinajattelua, eli itse koetun ja itse tunnetun muuttamista yhteiseksi kieleksi.

Kirjallisuushistoriastakaan ei muuten tule mieleeni monta mestariteosta, jossa ajankohdan analyysi olisi osunut lähellekään oikeaa.

Orwell oli vuosisadan terävin oivaltaja ja loistava sanoja. Huxley oli osittain sukutaustansa vuoksi paremmin selvillä aikakauden uskottavasta tieteestä kuin kukaan. Spenglerin syvällisyys oivaltajana oli järkyttävä. Friedell oli koonnut itseensä kaiken sen parhaan, mitä nimitys ”lehtimies” sisältää ja luonut teoksen, jonka laajuus ja sisäinen johdonmukaisuus ylitti kaiken aikaisemmin nähdyn, ja myöhemmin.

Olen toistellut jo riittävästi, että historia on kaunokirjallisuutta, ja sanonut aina, että osa historioitsijoista on jyrkästi eri mieltä tästä yleistävästä väitteestä.

Orwellin ”Eläinten vallankumous” toisti hupaisesti jo tutun Neuvostoliiton vastaisen version mutta sen sisältö ei istu kehuttavasti natsi-Saksaan. ”1984” oli hyvin selvästi väärä arvaus mutta erittäin opettavainen satu. Juuri samaa on sanottava ”Uljaasta uudesta maailmasta”.

Spenglerin perustelut vaikuttavat nyt ja itse asiassa vaikuttivat jo kirjan ilmestyessä syvästi häiriintyneen ihmisen itsemurhakirjeeltä, ja teoksesta paljastuu hyvin ikävästi kirjoittajan tietojen aukkoisuus. Friedellin kirja on oikeastaan yksipuolisten tai täysin katteettomien ylistyslaulujen ja pilkkaviisujen katkeamaton sarja siitä huolimatta, että lukemattomat oivallukset ja tähdennykset ovat tänäkin päivänä häkellyttävän hienoja.

Huonoja tendenssiromaaneja ovat ne, joissa asiat esitetään oikein. Sellainen ei ole kirjallisuuden tehtävä eikä tuo tavoite ole kirjailijan saavutettavissa. Kirjallisuus esittää totuuden, samoin kuin uskonto.

On monta kirjoittamien lajia, kuten välttämätön, akateeminen tiede, ja myös rajatieteet niin kuin historia ja juridiikka, joissa tietojen on pidettävä paikkansa. Kaunokirjallisuus ei kuulu niihin. Kirjallisuuden mittari on lukijan tunne, eikä tunteita voi mitata, oikeastaan ei edes aikakautemme etevimmillä elektronisilla laitteilla, jotka toki kuvantavat tunnekuohun.

Kirjallisuuden totuus on moraalin, oikeastaan moraalifilosofian piiriin kuuluva käsite. Se puhuttelee ja vaatii myös ymmärrystä eli järkeä, mutta tuo on hiukan toissijaista.

Ajatelkaa huviksenne Bachin fuugaa. Useimpia niistä pidetään mestariteoksina ja samalla huikeina taidonnäytteinä. Olen itse tuota mieltä ja osaan jopa selvittää fuugien kontrapunktin rakennetta, vaikka en yritä sitä tässä blogissa.

Fuugalla ei ole sellaista kaavaa kuin jokin kassakaapin avaava numerosarja. Sitä vastoin on melkoinen määrä sääntöjä eli reseptejä, joita on noudatettava, koska niistä poikkeaminen kuulostaa pahalta. Myös niiden orjallinen noudattaminen tuntuu ikävältä.

Eli minusta olisi suorastaan osoitettavissa, että tämänhetkinen huolestuttava taloudellinen tilanne ei ole nykyisen hallituksen syytä. Opetuksen ja kulttuurin rahoituksen alasajo tuntuu hyvin ikävältä, mutta jos keksin keinon lieventää sitä, juoksen heti kertomaan.

Taloudellisen tilanteen epätoivoisuus on pahentunut noin kymmenen vuotta, eikä kunnon parannusta ole luvassa kymmeneen vuoteen. Syyt ovat ne, joita estämään luotiin nykyinen Euroopan Unioni ja joihin mekin Suomessa pyrimme.

Niin tehdessämme kiipesimme väärään puuhun, joka voi muuten katketakin. Moittiessaan hallitusta – ja jättämällä työmarkkinajärjestöt maininnatta – kirjailija haukkuu väärää puuta.

Mutta minkä teet, kun tällä tasangolla ei ole toisia puita.

Tämä kansalaismielipiteeni tarkoittaa, että olisi meillä ketä tahansa nykyisessä hallituksessa ja vaikka pari edellistä hallituta olisivat tehneet keskeiset ratkaisunsa juuri toisin, tilanne ei olisi nyt parempi.

Luin taas kerran ”intellektuelleista”, joista on julkaistu nimilistojen lisäksi jopa laajoja kirjoja. Kuulemma jokin vapaus ja rohkeus mielipiteiden ilmaisussa olisi tuolle joukolle ominaista.

Enpä tiedä. Suomen vuosisadan johtava intellektuelli oli Kekkonen (Urho, ei Jukka), ja hän oli vapaa ja rohkea vain silloin kun se sopi hänen tarkoitusperiinsä. Erinäisissä asioissa – ja jo ennen sotia – hän oli kuin kusi sukassa. Se onkin mielestäni muuan intellektuellin tyypillinen piirre. Suuri älyllinen kapasiteetti on tarpeen, kun valitsee esitykseensä tosiasioita. Hienoihin päätelmiin pääsee, jos sormeilee sopivasti toiseen suuntaan viittaavia faktoja. Esimerkiksi se on mielenkiintoinen ja jännittävä ajatus, ettei Stalin aikonut valloittaa Suomea 1939, vaan vain palauttaa ”vanhan Suomen” valtakunnan yhteyteen, kuten Nikolai II, ja turvata Pietari. Noin ajatellen on hyvä unohtaa Terijoen hallitus ja jättää kysymättä, mitä erittäin vahvat hyökkäysjoukot tekivät sitten Suomussalmella ja – Kemijärvellä. Joutsijärven taisteluista ollaan edelleen hissukseen.

Kun isänmaalliset kirjoittajat kertovat, että Ruotsi jätti tuon sodan aikana Suomen yksin, sivuutetaan ”sotatalous” – valtava taloudellinen tuki, jonka saimme.

”Malli Cajander” on peruskertomus Talvisodan koettelemuksista. Juuri nyt (”Historian kosto. Suomen talvisota kehyksissään”. Siltala, 2015) on osoitettu laajemmallekin lukijakunnalle, että Suomen armeija oli aika hyvin varustautunut ja että kampettakin löytyi nopeasti. Mutta tuostakin tiedosta murhenäytelmän ylentävä vaikutus kärsii.

Maisemaisänmallisuus

 

Julkinen ilmoitus: perun puheeni. Tein alkeellisen virheen ottaessani kantaa Panu Rajalan romaaniin, jossa on I.K. Inhan tekstiä.

Tosiasiat ovat harmillisia, ellei niistä ota selvää. Nyt esitetään tosiasiana, että Rajalan kirjassa olisi 100 sivua Inhan tekstiä ilman lainausmerkkejä. Kirjoittaessani kommentin huomautuksin, että kun tekijänoikeus vanhaan tekstiin on sammunut, ei ole aihetta pulista, oli kerrottu, että suoraan lainattuja sivuja olisi ollut 20. Itse en ollut kirjaa ostanut, vaan kirjoitin samalla kun se ilmestyi. Hankittuani sen näin, että tekstiä olisi verrattava Inhan koko tuotantoon, etenkin helleeni-kirjaan, jota en tunne. Siihen tehtävään en ryhdy. Olen sitä tehnyt, paljon. Se on hyvin työlästä, varsinkin jos on syytä pitää silmällä mukailua.

Yliopistoilla käytimme tarvittaessa softaa löytääksemme opinnäytteistä verkosta suoraan kopioidut jaksot. Mukaelmiin se ei käy.

Kun asia ei ole oikeudellinen, mittaria ei ole. Sitaattioikeudesta on hyvin laaja kirjallisuus ja oikeustapauksia, joista 57 johtavaa, ja Suomestakin muutama. Mutta kun asia ei ole tekijänoikeudellinen, sitaatistakaan ei pidä puhua eivätkä arviointiperusteet toimi.

Tuo 100 sivua perustuu edelleen toimittajan (Puttonen) sanomaan. En ole edelleenkään selvittänyt, pitääkö se paikkansa. Jos noin on, mielestäni Rajala on turvautunut kepulikonsteihin. Paheksun sitä. Hän on säästänyt omaa työtään ja luonut lukijoille virheellisen mielikuvan.

Jos joku rajala heittäisi tuossa meidän pellolla paljon urheilusäännöissä määrätty kevyempää moukaria (Enqvistin romaani), ei se olisi rikos eivätkä urheilusäännöt soveltuisi, mutta en kuitenkaan pitäisi fuskaamisesta. Jos hintelä mies nostaa hirmuisia painoja sirkuksessa, se on hauskaa. Fuskaminen kuuluu sirkukseen, etenkin klovneille.

Tuossa tulikin kautta rantain sanotuksi pahasti.

Pitäisikö minun muuten panna oma kustantajani vastamaan, minkä vuoden jouluksi se Lapin antologiani ilmestyy. Vastaus: ei. Voi olla että esimerkiksi kevätkausi eli hiihtosesonki onkin hyvä. Mistä minä tiedän, mitä kaikkia kiireitä heillä on. Kunhan hiukan harmittelen, kun tein kirjaa viimeiset puoli vuotta melkein kirjaimellisesti kieli vyön alla. Se oli sitä työtä, jota kustantajakaan ei näe – loputonta lukemista, joka siis johti useimmiten päätökseen. että ei tätä tekstiä.

Sitä paitsi isäni Kullervon ”Lumikurun” uusintapainos on myynnissä. Se on tuon antologian oheistuote. Juoskaa jo ostamaan. Hyvin halpa vain teille, härra.

Kirjojen myynti on pahasti sekaisin. Olin Akateemisen kohtauspaikalla jututtamassa Vesteristä, joka on kirjoittanut sen mieluisan kirjan elokuvateattereista, etenkin Helsingin Bio Hesperiasta. Tarzanit ja Zorrot olivat pikkupoikien maailmassa suuri demokraattinen tekijä. Naapuritalon aidan yli kiipesi suomen- ja ruotsinkielisiä, kansakoululaisia ja oppikoululaisia – mutta ei kuitenkaan tyttöjä.

Nuoruusvuosieni pikkupojat ryhmitellään kolmeen luokkaan, kansakoululaiset, oppikoululaiset ja Matti Klinge.

Itse pyrin suhtautumaan eliittikoululaisiin vihamielisesti. Se johtuu siitä, että olen kateellinen. Koska isäni kävi viisi vuotta Helsingin Normaalilyseota ja joutui jättämään köyhyyden takia koulun tuossa vaiheessa siihen ja menemään 17-vuotiaana armeijaan, tiedän että Norssi, jota nimeä hän käytti koulustaan, oli jotain ihmeellistä. Hänellä on asiasta esimerkkikin. Puukkobulevardin poikana hän viehättyi kasveista ja eläimistä opettajansa K.E. Kivirikon ansiosta ja kuulemma myös Poijärvestä potkua saaneena siinä määrin, että liikutuin, kun käsiini osui hänen Tunturikasvionsa 1950-luvun alusta merkinnöin kummallisten kasvien havaintopaikoista, jotka poikkesivat kirjassa esitetyistä. Sitten muistin itsekin, että Muorravaarakalla näimme sysisaraa, joka on rauhoitettu. Carex on aina vaikea tunnistaa. Pajuista on tietenkin helpoin erottaa muista lukemattomista lajeista Salix reticulata.

Onneksi filmit olivat jo silloin hyviä, koska hyvin kaukaa, jopa puolen metrin päästä otetut valokuvat uuvanan tai sielikön ihmeellisistä väreistä syysaikaan ovat tallella ja käytettävissä alkuperäisinä ja skannattuina, tiedoin löytöpaikoista.

Klingen pitäisi antaa skannata päiväkirjansa ja osa muuta tuotantoaan. Kun hakemistoja ei ole, on vaikea löytää esimerkiksi hänen oivallustaan maisemaisänmaallisuudesta.

Onko Lapin luonnonkauneus kulttuurista tartuntaa? Fellman, M.A. Castren ja Lönnroth vähät välittivät mistään luonnonkauneudesta. Jopa T.I. Itkosen kirjoittamasta saa tällaisen tunteen. Luonnon keksi Goethe – olen itsekin kirjoittanut tästä aiheesta usein. Poliittisesti aina valppaat Topelius ja Runeberg ”määräsivät” että esimerkiksi Punkaharju, Koli ja Imatrankoski ovat kauniita, ja näin on tiedetty siitä alkaen.

Täytyy plagioida Klingen kertoma – eräässä täysijärkisten professorien seurassa saapuvilla ollut tanskalainen oli sanonut vakaumuksellisesti, että kaikista Pohjoismaista maisemiltaan ja luonnoltaan ihanaisin on – Tanska. Kirjasta luettunakin mielipide on mykistyttävä kaikille Tanskassa resunneille.

Siis kulttuurin tavanomaisten liikkeiden lisäksi tuttuus on merkittävä tekijä. Klinge muuten jatkaa, että Helsinki on Euroopan kaunein pääkaupunki. Leukani loksahti. Sitten mietin Senaatintoria ja Rautatieaseman seutua. Ehkä tuo ei nyt sittenkään ole aivan perseestä.

Kun on se Suomenlinnakin – jonka nimi pitäisi muuttaa takaisin Viaporiksi. Rumaa plagioida ruotsalais-ranskalainen linnoitus omiin nimiinsä. Raha tuli siis Ranskasta.

Ja Kaivarin ranta. Se on se meri vähän sellainen erikoinen. Mutta Mannerheimintieltä haluaisin kaikkea pahaa sille kaamealle rakennukselle joka näkyy Aleksanterinkatua tullessa.

Viisas

Radion tietokilpailua ”Viisasten kerho” lähetettiin 1945 – 1995. ”Ota tai jätä” oli suunnilleen yhtä pitkäikäinen. Sorvausjätteitä (spinoff) pyöritettiin televisiossa vielä vajaat kymmenen vuotta sitten. Loppuvaiheessa ylitettiin kaikki lapsekkuuden ennätykset. Televisiossa ideat oli poimittu Yhdysvalloista. Siellä kukoistanut vilpillisten kilpailujen ja jättiläispalkintojen kulttuuri muuten näkyy useissa Barksin Aku Ankoissa, kuten siinä, jossa Roope joutuu verotussyistä välttämään voittamista. ”Minkä muotoinen on pyöreä kolikko?”

Mielestäni Barks oli väärässä. Pyöreä tarkoittaa ainakin kolmea eri asiaa. Äärettömän korkean kartion kohtisuora leikkaus olisi ehkä ollut mojova vastaus.

Radion vuosikymmenet ja television alkuvaiheen tämä ohjelmatyyppi oli hyvin arvostettu. Otteluja järjestettiin jopa Neuvosto-Viron kanssa. Esko Kivikoskesta tuli kansallissankari. Luultavasti yhdeksän kymmenestä suomalaisesta ajatteli, että Kivikoski edusti todellista tietoa ja viisautta, toisin kuin kaiken kirjavat opettajat ja professorit, jotka latelevat vain tarpeettomia asioita, kuten kielioppia ja toisen asteen yhtälön kaavaa.

Tietokilpailun taustalla on muuan kansanperinteen tuskastuttavimmista tyypeistä, arvoitus. Kerrotaan että kun kalastaminen tai naiminen ei huvittanut, ihmiset makailivat päreen valaisemissa pirteissään arvuutellen toisiaan. En oikein usko. Metsäkämpillä (lähde ”Jätkät sen kuin porskuttaa”) tapeltiin ajan kuluksi. Jos oli syntymäpäivä tai muu juhla, kaksi paria tappeli keskilattialla. Kämpillä joutui yleensä olemaan selvin päin niin kuin nykyisin öljynporauslautoilla ja monilla laivoilla. Pari merenkulkua harjoittanutta tuttavaa onkin tunnustanut, että merimiehentaidoista yksi vaikeimpia on oppia, miten ei rupea vetelemään ihmisiä turpaan. Samoihin naamoihin kyllästyy aikanaan.

Eilispäivän luin M. Häikiön Helsingin historian sarjaan kuuluvaa kirjaa tiedosta, opetuksesta ja tiedonvälityksestä. Presidentti Kekkonen oli ilmoittanut Revon, Nordenstrengin ja Hemanuksen kirjoittamassa puheessa 1973, että Ylen ja etenkin television on sopimatonta kajota ulkomailla tapahtuneeseen ja erittäin sopimatonta on ”tunkeutua toisten maiden kansalaisten tajuntaan” kysymällä esimerkiksi, mitä kuuluu tai miltä tuntuu, kun panssarivaunu ajaa varpaille.

Valitettavasti Häikiö ei pohdi eikä esittele aineistoa ”uutisen” käsitesisällön muuttumisesta. Ikivanha vitsi olisi auttanut asiaa: ”Mies puri koiraa”. Se on uutinen. Koira puri miestä – se ei ole uutinen, vaan maailman menoa.

Vaikka Häikiö on pitkäaikainen Helsingin kokoomuksen johtaja ja suorastaan hovioikeudenneuvoksen poika tai sukulaispoika, hän ei ole ryhtynyt purkamaan 1970-luvun toimittajien ja heidän opettajiensa kielellisen maailman muuria.

Fasismeista (jolla tarkoitan tässä blogissa sekä kansallissosialismia että kommunismia huulten tunnustuksena eli ilmaistuina ideologioina) omaksuttu oppi oli Tampereella selkeä. Maailmaa voi muka muuttaa muuttamalla kuvauksia siitä. Journalismin opetus oli siis koko lailla keskittynyt Tampereen yliopistoon-

Marxismi-leninismi oli magiikan maailmankatsomus. Kun sanot ääneen hirviön nimen, se kaatuu kuolleena maahan. Menetelmä selostettiin jo yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Oydysseus ei ollut erikoisen kiero sanoessaan kykloopille nimekseen ”oudee”, ei kukaan. Nimen ilmoittaminen sisältää maagisen riskin Muuan Oidipus taas joutui Ota tai jätä –tietokilpailuun ratkaisemaan sitä sfinksin esittämää tylsää arvoitusta aamulla neljällä, päivällä kahdella ja illalla kolmella jalalla kulkevasta olennosta.

Eräällä syrjäkylällä paatuneen pontikankeittäjän koiran nimeksi pantiin ”Nimismies”. Ilmeisesti oli huvittavaa, kun pääsi huikkaamaan siellä pillien ja pannujen ääressä istuville, että nimismies tulee.

Ostin divarista ja vein isälleni sairaalaan Viisasten kerhon ja vastaavia kysymyksiä. Kirjoja olivat toimittaneet juontajat, kuten Tauno Rautiainen, Kauko Saarentaus ja Jyrki Otila. Liian myöhään! Ei hän oikein jaksanut enää kiinnostua. Pikku Jättiläisen kerhon kultamerkkijäsenenä hän oli ollut hakamies tietokilpailuissa. Tiesin myös, että järjestetyt ja itse toimeen pannut tietokilpailut olivat rintamalla suosittuja.

Olen kai itsekin luullut, että tietokilpailutkin tappoi Internet ja erityisesti Wikipedia. Onko mitään taikaa tietää, kuka voitti potkupallon mestaruuden vuonna 1964? Maksaako vaivan perehtyä okapin ja tapiirin vertailevaan anatomiaan, kun se on niin verkossa?

Luulen että kehitys on kääntynyt takaisin kohti tietokilpailutietoa. Tämä oli viimeisiä havaintojani professuurini aikana. ”Mitä tarkoittaa plagiaatti” oli liian vaikea tenttikysymys. Siihen tarjottiin Wikipedia-henkisiä vastauksia. Olin erehdyttänyt opiskelijat luulemaan, että kysymykseen olisi järkevä, kattava vastaus. Näin ei ole. ”Mitä tarkoittaa tuotejäljittely” oli kunnon kysymys ja siihen tuli normaali määrä hyväksyttäviä vastauksia ja pari oikein hyvää.

Ero on asiayhteys. Yliopiston tasolla muillekin kuin pääaineopiskelijoille eli tässä tapauksessa juristeille on opetettava karvaan kokemuksen kautta, että totuus ja oikeus eivät löydy lakikirjasta – ennen kuin on ymmärtänyt, mitä lakikirjasta on etsittävä ja mistä kohdista. Ja se edellyttää asiayhteyden ymmärtämistä ja se puolestaan todellisuuden ja todellisuuden kuvausten eron käsittämistä.

Tekijänoikeudessa ei saa uskotella, että laki kieltäisi hyötymisen toisen teoksesta. Sekä tieto että taito ovat luonteeltaan kertyviä eli uusi tukeutuu vanhaan. Tolstoin on todettu käyttäneen ”Sotaan ja rauhaan” ainakin 140 eri tekijän kirjoituksia, kirjeitä ja päiväkirjoja, usein mielivaltaisesti ja sangen usein vääristellen ja lähes aina lähdettä mainitsematta. Siitä huolimatta tai sen takia romaani on suurenmoinen ja jos maassa olisi ollut nykyisen mallinen tekijänoikeuslaki, sitä ei olisi rikottu.

Mutta kun Kafka julkaisi ”Erään koiran tutkimuksia” yhdelläkään kennelkerholla ei olisi ollut puhevaltaa Kafkaan kohdistetun kanteen nostamiseksi. Sillä koiralla olisi voinut olla, jos se olisi ollut olemassa. Edes ihmisoikeudet eivät sisällä määräyksiä koirien halventamisesta. Siksi niitä sanotaankin ihmisoikeuksiksi.

Pelko ja vavistus

 

Eriävä mielipide. On pelättävää. On oikein pelätä terroristeja, kansallisia ja kansainvälisiä onnettomuuksia.

Julkiset henkilöt toistavat: ei pidä pelätä. Sellaista juuri terroristit tavoittelevat.

Vanha amerikkalainen iskulause väittää: meillä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse (Roosevelt, 1933).

Perusteluja.

Pelolla on kohde. Ahdistuksella ei sitä ole. Pelkää että puu kaatuu talosi päälle ja aiheuttaa vahinkoa. Jos pelkäät tarpeeksi, teet asialle jotain, vaikka ei tekisi mieli.

Pelkäät naapurin rouvaa. Luultavasti siihen on hyvä syy. Rupea menemään pannuhuoneeseen piiloon, kun näet hänen lähestyvän. Jos hän ramppaa alvariinsa pihassa, vie pannuhuoneeseen vettä ja kahden viikon kuiva muona. Jokin soitinkin voisi olla mukava. Jos hän tunkee perässä, käytä vaahtosammutinta ja valehtele kokeilleesi vain, toimiiko se. Pitäisi tehota.

Ahdistus (Angst, anxiety) on sinun sielusi tila. Se voi olla hyvin vakava. Jos haluaa käyttää kieltä noin, se on tyypillinen itsemurhan syy ja tavallinen kuolinsyy, koska se oikosuluttaa aistit ja vie kyvyn reagoida pelon aiheisiin, kuten päälle änkeävästä pakettiautosta.

Suosittelen lääkkeeksi alkoholismia. Tupakointi myös auttaa yleensä. Pakkotoiminnat kuten turha puhelimen näprääminen ovat suosittuja keinoja. En suosittele perheenjäsenten pieksemistä. Siinä saattaa käydä huonosti, kaikille. Tiedän tapauksia. Itse en ole kokeillut.

Tätä Rooseveltin lausetta ihmettelen. Ei muuta pelättävää…

Ranskalainen Jean Delumeau kirjoitti vuosikymmeniä sitten ahdistuksen historian. Kun takana olivat uskonnolliset vainot – albigenssisodat – ja Musta surma, maailma ei palannut enää koskaan oikein ennalleen. Toisin kuin kirjoittaja yhdistäisin kerettiläiset ja noidat. Ahdistuksen hallinnan keskeinen keino on keksiä joku tai jokin aiheuttaja, joka voidaan sitten surmata sellaisin ajatuksin, että tämä harhaoppinen, juutalainen tai vastaava vie yhteisön ahdistukset mennessään.

Menetelmä on edelleen käytössä, kuten jokainen lukija tietää.

Edellä esitetty suositus pahantapaisuuteen ryhtymisestä on viittaus antikin kreikkalaisiin. Dionysioksen mysteereissä ”paha” torjuttiin hillittömillä menoilla. Viini ja tanssi olivat tärkeitä.

Pakkasessa paleleva ihminen yrittää seisoa keskellä vaatteitaan. Ei se auta. Olisi parempi hyppiä kalakauppiasta.

Liikahtamattomuus on kuitenkin vaistomainen poliittinen asenne. Onni etteivät poliitikot eivätkä oikein äänestäjätkään lue historiaa.

Olen seurannut hiukan huolestuneena tietosuojakeskustelua. Nyt on tullut puheeksi myös perustuslaki. Suomalaiset vetosivat perustuslakiin myös Moskovan neuvotteluissa 1939. Syystä tai toisesta Stalin ei ollut kiinnostunut vaatimustensa laillisuudesta, vaan aloitti sodan.

Pari suomalaista merkittävää yliopistollista historiantutkijaa määrittelee 1900-luvun alun routavuosien perustuslaillisuuden, siis nuorsuomalaisten ja ruotsalaisten poliittisen asenteen, perinteiseksi pyrkimykseksi saavutettujen arvojen säilyttämiseen. Ennen kaikkea kysymyksessä olivat aatelin ja porvariston etuoikeudet. Näiden säätyjen ja hallitsijan valtataistelu on Euroopan historian pitkä linja. Meillä tuon taistelun perusesimerkki on Nuijasota, jota on tutkittu merkillisen paljon. Usein maalaisten (talonpoikien) sydämetön petkuttaminen selitetään isänmaalliseksi teoksi ja motiivit jaloiksi.

Noin määritellen he tulevat vetäneeksi yhtäläisyysmerkit Svinhufvudin ja vastaavien ja toisaalta punakaartit 1917 perustaneen ja kapinaan nousseen vasemmiston välille. Kapinaa väitettiin sosialismiksi eli rahan ja tavaran tasaamiseksi. Enemmän se oli tehdastyöläisten saavutettujen etuoikeuksien puolustamista eli työmarkkinahäiriö. Työt olivat näet loppuneet ja vienti tyrehtynyt. Ja sitten Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyssodan ja valehteli antavansa aseitakin.

Meillä lakimiehillä on tapa suhtautua perustuslakiin paljon juhlallisemmin, mutta perustuslakijuhlia oi viettää vain arkisesti eli silloin, kun asiat ovat kutakuinkin kunnossa.

Eräs runoilija mukaili Paasikiveä kirjoittaen, ettei Moskova ole mikään raastupa ja ettei se päätöksistä voi valittaa. Se on hyvin sanottu, koska Moskova nimenomaan on raastupa. Siellä oli ennen meitä tuomittu kymmenen tuhatta upseeria ja miljoona luokkavihollista. Päätöksistä sai valittaa, mutta se ei kuulunut kauas teloituskomennuskuntien tulittaessa.

Mielestäni on loukkaavaa puhua Neuvostoliiton näytösoikeudenkäynneistä. Ymmärrykseni mukaan kaikki oikeudenkäynnit ovat näytöksiä eli näytelmiä. Kun meillä tehtiin samaa 1918 – 1919 eli leikittiin tuomioistuinta, mikään perustuslaki ei häirinnyt tuomareita, toisin kuin 1899 – 1905.

Korkein oikeus perustettiin kätevästi 1918 eli ennen perustuslain säätämistä (1919). Ensimmäiseksi työkseen se aloitti sisäisen puhdistuksen. Joukko tuomareita, joita nyt sanottiin myöntyyvyysmiehiksi tai bobrikoffareiksi, sai lähteä, vaikka useimmat senaatin oikeusosaston jäsenet jatkoivat tehtävissään. Laillisen järjestelmän palauttamiseen tuomioistuin ei osallistunut, mutta sen sijaan vastusti laatimassaan lausunnossa uutta perustuslakia.

Perustuslailliset ongelmat hoidettiin 1918 ja 1945 määräämällä, ettei rikoksista saa nostaa syytettä, jos ne on tehty oikean asia puolesta. Tässä suhteessa muutan Ranskassa ja Norjassa tehtiin 1945 paljon kauheampaa jälkeä. Kukaan, kaikkein vähiten ranskalaiset, eivät edelleenkään halua kuulla eivätkä lukea ”denatsifikaatiosta”.

Joka lukee tämän perustuslain kritiikkinä, lukee väärin. Kyllä vallan kiitotielle on pystytettävä hidasteita – töyssyjä.

A propos – uteliaille lukijoille. Timo Esko oli paras mahdollinen valinta KKO:n pressaksi. Vähän vanha (s. 1952). Niin kuin tässä itse kukin.

 

Väki

Joku jäi oikein miettimään, mistä sellainenkin sana on tullut kuin ”vähäväkinen”. Se on voimiltaan heikko. Väki on tai oli myös voima.

Olen soveltanut tuomarina säädöstä, jonka nimi oli Väkijuomalaki 1932. Sellainenkin sana oli kuin väkiviina. Nyt sen ainoa esiintymispaikka saattaa olla ”väkiviinaetikka”. Väkijuomalain säännöksiin liittyen rangaistiin pontikankeittäjiä ja pimeän pullon myyjiä; tekijä saattoi olla ”ammattimainen” ja ”tavanomainen”.

Vielä minun aikanani rangaistiin myös ”päihtymyksestä”. Putkasta päästettyä aamulla lyötiin sakkolappu käteen. Ammattijuopoilta se jäi aina maksamatta. Sitten määrättiin sakon muuntorangaistus, joka piti lusia.

Järjestelmä ei tuntunut silloinkaan viisaalta. Nyt se tuntuu mielettömältä.

Muistan erään tutun taitelijan, joka oli hieno mies. Hänellä oli tapana sammua Messuhallin lähettyville niin että poliisi sai hänet juoppoputkaan vetämättä. Kerran talvella hän tosin laski alleen ja jäätyi raitiotiekiskoon kiinni ja luuli halvaantuneensa. Mutta hän oli siis hieno mies.

Uutisissa kerrotaan tänään, että yksinäisyys on yhtä suuri kansanterveydellinen ongelma kuin tupakointi.

Perinteinen ratkaisu: kielletään se lailla.

Ehdotan siis, että yksinäisyys julkisella paikalla kiellettäisiin sakon uhalla ja että sääntely koskisi myös parvekkeita ja muita ulkotiloja, jos naapuri valittaa. Yksinäisyys näet tarttuu. Erään hienon kirjan nimikin on väkijoukon yksinäisyys, Loneliness of Crowd. Siinä väitettiin, että etenkin keskiluokka on ulkoa ohjautuva, farmarit olivat ennen perinteen ohjaamia ja sitten olisi itse ohjautuvia eli autonomisia ihmisiä.

Tiedä häntä sitten.

Yksinäisyys ja yksinolo ovat eri asioita. Suunnittelin joulua tunturissa. Pitäisi olla paikka, jossa voisi viettää aattoillan yksin, vähintään 50 kilometrin päässä lähimmästä ihmisestä. Vahinko vain, etten jaksa hiihtää 50 kilometriä. Olen ajatellut, etten enää ylimalkaan hiihdä. Autiotupa ei liioin ole aivan varma valinta. Aina sinne saattaa työntyä joku eukkoaan pakoon, tai ukkoaan.

Tulille yöpyminen ei oikein iske eikä taida olla ihan luvallistakaan. Siitäkin on yli 50 vuotta, kun nukuin pakkasyön kuusen alla makuupussissa. Siinä pitää olla esimerkiksi pyyheliina kasvoilla ja mielellään se sissimallinen todella iso makuupussi.

Jouluyö tunturihotellissa epäilyttää. Pelkään että siellä esiintyisi muiden ohella itsensä päihdyttäneitä virkamiehiä ja sitten joutuisi toivottamaan samalle ihmiselle kuusi kertaa illassa hyvää joulua.

Joten tulos näyttää olevan se, mikä on yleensäkin viisainta, nimittäin toimia rouvan ohjauksen mukaisesti.

En tiedä, joko asia on herättänyt laajempaa kiihtymystä, mutta ensi sunnuntai on Hoosianna-päivä eli siis pikkujoulu eli ensimmäinen adventti.

Luin kirjasta, että maisteri Paavo Lipponen, myöhempi pääministeri, oli 1968 esittänyt vaatimuksen elitistisen musiikin korvaamisesta demokraattisella ohjelmasisällöllä radiossa ja televisiossa. Jos tuo muinaishenki herää, voi olla yksinkertaisinta sakottaa myös Hoosiannan laulamisesta, yksin tai seurassa.

Eräässä kommentissa mainittiin Tuomiojasta ja minusta. Kommentoija saattoi olla uusi tulokas. Hän ei tiennyt, että en käytä. En ole mielestäni marssinut milloinkaan minkään asian puolesta. Armeijassa tietenkin marssittiin, mutta ellei muistini minua petä, useimmat marssivat kasarmille paluun puolesta.

Kerran minulle lähetettiin sosdem-puolueen jäsenkortti, luultavasti siksi, että pelasin koripalloa porukassa, jossa olivat mukana edellä mainittu Tuomioja, Arajärvi ja muita epäilyttäviä hahmoja. Kävi siellä stadionille Halonenkin jotakuta vokottelemassa, vaikka en muista ketä. Olin hyvin ylpeä puoleen jäsenkortista, mutta asiaa mietittyäni poltin sen kahden esteettömän todistajan läsnä ollessa metallisessa paperikorissa ja lähetin uhkauskirjeen puoluetoimistoon. Sen jälkeen sieltä ei ole kuulunut mitään. Tapauksesta on kulunut vasta 40 vuotta. Työväentalolla kävin toista kertaa elämässäni muutama viikko sitten. Siellä on ravintola, josta saa hyvää pihviä. Edellinen kerta oli jokin kulttuuririento.

Olin luomu-kokoomukselainen, koska perheessä ja suvussa kaikki olivat. Sosiologian mukaan siis olin ihminen vailla periaatteita ja aatteita, ulkoa ohjautuva, ei autonominen.

Opiskelun käsitin silloin ja nyt siten, että yliopisto on pitkä ja ahdas käytävä. Sen läpi on kiirehdittävä nopeasti laput silmillä, ympärille vilkuilematta. Tosin kävi pari kertaa osakunnassa lauluillassa, koska osasin kaikkien tappelu- ja juomalaulujen sanat ja yksi Ilmari taas osasi laulaa nuotilleen, toisin kuin minä. Kerran pidin Porthan-juhlassa puheen. Toista kertaa ei kutsuttu. Ainejärjestössä aioin kerran käydä, mutta eksyin matkalla, kun en tiennyt, missä on Vironkatu. Nimi kuulostaa revanssihenkiseltä, mutta kai se on peräisin Vironniemestä, jolle Helsinki siirrettiin Vantaankoskelta.

Vasta valmistumisen jälkeen minusta alkoi tuntua, että tämähän on hauskaa tämä juridiikka. Luin Zittingin väitöskirjaa hiekkarannalla ja vahdin lapsia toisella silmällä. Aivan liian myöhään eli oltuani jo yli kymmenen vuotta työelämässä kävin tenttimässä rivin laudatureita ja kirjotin laajan lisensiaattikirjoituksen. Se koski tekijänoikeutta. Luin sen ja huomasin, ettei siinä ollut mitään järkeä. ”Tekijänoikeus työsuhteessa” on juuri niin laaja kuin järjestöt päättävät. Oikeudelliset kriteerit ovat naamiointia. Ehkä olisi pitänyt silti jättää se väitöskirjana sisään, kun professori käski, mutta tuomioistuimessa oli mukavampaa.

Joskus mietin, olisiko pitänyt toimia toisin. Vastaus on että varmaankin.

Mutta osallistuvalla 1970-luvulla en osallistunut, enkä myöhemminkään. Aina välillä osin laivalipun Tukholmaan ja luin menomatkalla esimerkiksi Puhtaan järjen kritiikin ja paluumatkalla Käytännöllisen. Sekös särvitti,

Päätalo ja Klinge II

 

[…]

Jäimme eilen siihen, että on vähän vaikea kuvitella Suomessa kahta ahkeraa kirjoittajaa, jotka olisivat henkisesti kauempana toisistaan kuin nämä.

Silti: ei voi olla Klingeä ilman Päätaloa. Myös kääntäen tämä pitää paikkansa.

Eilen toin esiin jälleen kerran Le Roy Ladurien ”Montailloun” ja kommentin johdosta mainitsen, että Marja Itkonen-Kailan suomennos on parempi ja täydellisempi kuin alkuteos. Suomennos ei siis ole lyhennelmä. Jacques Fournierin aineisto (1294-1324) oli julkaistu latinan kielisenä alkuperäisversiona (ed. J. Duvernoy).

Tyypilliseen ranskalaiseen tapaan tekstiin oli jäänyt tulkintavirheitä. Itkonen-Kaila vertasi ranskankielistä tekstiä alkuperäiseen ja oikoi virheet. Tulos on paras tiedossa oleva laitos teoksesta, joka on ainakin sodanjälkeisen ajan historiantutkimuksista merkittävimpiä. Suunnan muuttajana sen rinnalle nousee Braudelin väitöskirja La Mediterranée (Välimeri), jota ei ole suomennettu, yhtä vähän kuin hänen suurta kapitalismin historiaansakaan.

Koska termiä ”mentaliteettien historia” alettiin heti käyttää väärin, puhuisin itse ”mielikuvamaailmoista”. Tuossa on takana amerikkalaisen tutkimuksen ”mielikuvajärjestelmät”, systems of belief.

Tänään Brysselissä taistelee konetuliasein kaksi mielikuvajärjestelmää. Tulkintani mukaan havainnoitavilla uskonnoilla on siinä aika pieni rooli.

”Montailloun” kataareista eli kerettiläisistä monikaan ei joutunut polttoroviolle. Sen sijaan silloinkin ahdingossa ollut paavinvalta löysi ratkaisevaa tietoa siitä, mitä ihmiset luulevat.

Luulo ei ole tiedon väärti. Luulo on tietoa tärkeämpi ja harhaluulo kaikkein tärkein.

Jos haluat ymmärtää esimerkiksi ruotsalaista rasismia, eikä ole viisasta selvittää maan lääkärikunnan väärinkäsityksiä. He selvittelivät ”genetiikan” ja ajoittain ”rotuhygienian” nimellä yhteisöllisiä aseitaan, antoivat saksalaisille ratkaisevat sysäykset, ja tulivat siihen tulokseen, että ruotsalaiset ovat biologisesti maailman kehittynein kansa. Kun tuo arvovaltainen, tieteellinen tutkimus on nykyisin osoittautunut epätieteelliseksi, viestikapula siirtyy menneisyyden tutkijoille: miten tuohon virheelliseen tulokseen päädyttiin.

Kalle Päätalo edustaa ihmisenä ja kirjoittajana juuri sitä tyyppiä, jota muutti hyvin paljon Ruotsiin ja jota siellä ei oikein arvostettu, siis tehtaissa. Nyt kun Kallesta on julkaistu hyvää tutkimustietoa, hänen suomalaisuuttaan on helppo korostaa. Hän ei opetellut lukemaan ruotsia eikä muitakaan vieraita kieliä. Oikaiskoon se joka tietää paremmin, mutta itse olen käsittänyt asian niin, että Erno Paasilinnalla sama ongelma. Kustannusjohtajat X ja Y mainitsivat aikoinaan kumpikin erikseen, että Erno tarvitsi Tukholmaan saattajan ja ettei keskustelu sujunut ilman tulkkia.

Kunpa lukija ymmärtäisi, että tuo vieraiden kielten osaaminen on tässä mainittu aivan samassa hengessä kuin sanoisin, ettei Aleksis Kivi osannut englantia eikä espanjaa. Arvoarvostelmani on, että moni vain haaskaisi aikaansa opettelemalla kieliä. Olkoon Päätalo tästä esimerkki. Hänen maailmansa ei ollut esimerkiksi sivullisen helsinkiläisen lähestyttävissä mutta nyt on, kun hän opetteli paljon vaikeamman ”kielen”, kirjallisen ilmaisun, kirjan tekemisen, romaanin vaikean muodon.

Liikutun ja hellyn, kun nytkin tämän blogin kommenteissa kerrotaan onnistuneista yrityksistä murtautua vieraaseen ja vastenmieliseen kirjallisuuteen, Päätalon maailmaan.

Helpompaa se on kuin esimerkiksi Homeroksen lukeminen. Voin vakuuttaa, että sekä Mannisen että Saarikosken suomennokset ovat vain näytekokoelmia alkuperäisestä. Olen lukenut alkutekstin ja vertaillut sitä moniin käännöksiin nykykielille ja kahlannut hyvin runsaita kommentteja ja selityksiä. Tiedän etten ymmärrä sitä, vaikka ymmärrän sanat ja kieliopin. Tiedän myös että Mannisen (samoin kuin muuten Koskenniemen) käyttämä runomitta on väärä ja häiritsevä, kun näet alkuperäinen on mahdoton muuntaa nykykielille hiukan samanlaisista syistä kuin Kiinan korkea runous. Edellisessä (kreikka) tavun laajuus oli keskeinen elementti, jälkimmäisessä taas sanamelodia eli äänen korkeuden vaihtelut. Siunattu Internet – myös YouTubesta löytää helposti alkukielellä ääneen luettua. Suu auki niitä kuuntelee.

Aivan toisella suunnalla Klinge on avannut lukijoille esimerkiksi Runebergiä. Vielä hiljan eräät Runebergin runot olivat koulussa pakollista luettavaa. Ne oli istutettu kansalliseen, isänmaalliseen perinteeseen – Klingen osoittamin tavoin aivan virheellisesti. Runeberg oli merkittävä runoilija, mutta hänen hengenheimolaisensa löytyvät Saksasta ja roomalaisesta antiikista sellaisena kuin se ymmärrettiin hänen aikanaan.

Saarijärven Paavoa Runeberg ei koskaan tavannut eikä olisi ymmärtänyt kieltäkään, vaikka hän oleskeli kerran Saarijärvellä. Raivaaja-sankari on kansainvälinen haavekuva, jolla oli sangen vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Myös käsitys ojittamisesta ja hallasta on virheellinen. Sinänsä jännittävää, että teurastajan poika Väinö Linnan tuli hänkin ottaneeksi raivaaja-sankarin romaanisarjansa aloittajaksi.

Väärin lukemisen historiaan pitäisi muuten liittää myös Kalevala. En jatka siitä nyt. Esitän vain epäilyni, ettei nuoremman polven kielitaito riitä sen lukemiseen, ei vaikka kysymys on suomen kielestä. Opettelu on vaivalloista ja vaatii kiertämistä järjestelemättömän muinaisrunouden kautta.

Päätalo todistaa oikeaksi Klingen teesin. Kestävien tulosten aikaansaaminen vaatii hillittömästi työtä.

Tämän kasvatussosiologisen seikan voisi sanoa Päätalon maailmaan liittyen, Klingelle hänen itsensä esittämän selvityksen mukaan vaikeasti käsitettävästi: harjoittelu on paljon rajumpaa ja pitkäaikaisempaa kuin valmentautuminen kultamitalihiihtäjäksi. Rinnan esittelemäni mahdottoman laajat teokset osoittavat tämän yhtäpitävästi.

Päätalo ja Klinge I

 

En yritä olla vitsikäs enkä tahdo loukata. Huomenna ehkä sitten taas.

Ystäväni jo kysyi, käytäisiinkö kesällä taas Taivalkoskella. Sanoin että käydään vain. Hänellä on majapaikka siellä, vanha kruununtorppa, ei sähköä, vettä järvestä.

Nyt Kalle Päätalon lapsenlapsi kirjoitti lehdessä sydämellisesi vaaristaan, jonka muistoksi oli kokoonnuttu Tampereella. Minuun muuten Iijoki-sarjan Tampereen vaiheen kirjat tekivät hyvin suuren vaikutuksen.

Luin jo professori Matti Klingen muistelmien ensimmäisen osan ja siirryin toiseen. Tekstin yksityiskohtaisuudessa hän tuo mieleen Päätalon ja molemmat Proustin. On näet aika harvinaista, että epätavallinen kyky havaita yksityiskohtia ympäristöstään liittyy lahjakkuuteen, jota edellyttää noiden huomioiden muokkaaminen muillekin aukeaviksi havaintoketjuiksi ja syiksi.

”Selkosten Proust” on hiukan koulupoikamainen nimitys Päätalosta. Kalle kirjoitti jykertämällä. Proust kirjoitti maailman rikkaimman kielellisen viljelyn päälle tuottamalla Ranskan kirjallisuuden huippuromaanin.

Klingen liittämiseen tähän on yksinkertainen syy. Hän on oppi- ja aatehistorian erikoistuntija, joka saatuaan parasta mahdollista opetusta on itse antanut parasta mahdollista opetusta. Syistä jotka eivät kuulu tähän kirjoitukseen on olemassa aivan fiksuja ihmisiä, joiden karvat Klinge nostaa pystyyn. He eivät taida oikein tunnustaa totuudeksi sitä, että omaelääkerrallinen kirjoittaminen – siis tässä tapauksessa Päätalo koko tuotannollaan ja Klinge omaelämäkerrallaan ja päiväkirjoillaan, on omahyväisyyden ylin muoto.

Ihminen näkee maailman itsensä kautta. Juuri sitä nimitetään perinteisesti kirjallisuudeksi. Jos julkaistaan ”vähäpätöisen ihmisen muistelmat” tai ”ikävystyttävä tarina”, kirjoittaja on Tolstoi tai Tshehov tai sitten Gogol. Oikeasti vähäpätöisen ja ikävän ihmisen kirjoittamaa ei kukaan lue.

Päätalon romaanisarjassa jakso, joka huipentuu nuoren kirvesmiehen pääsyyn teknilliseen kouluun ja valmistumiseen rakennusmestariksi, on hyytävä. Vajaan kansakoulun käyneelle, valmiiksi liian säikylle ja sodassa vammautuneelle miehelle kaupungissa olevan oppilaitoksen ovi on kovin painava ja pelottava. Koulussa saatu läksy jää täysin hämäräksi, koska opettajalta ei uskalla kysyä ja sitä paitsi hän – opettaja – on juovuksissa ja kyllästynyt itseensä ja maailmaan.

Klinge kävelee Helsingin normaalilyseoon ja lukee pitkän latinan varmana siitä, että hän ja hänen kaverinsa ovat suuriin tehtäviin kutsuttuja – kuten ovatkin. Anto Leikola on jo sukutaustaltaan maan oppineiston eliittiä ja luokkatoveri Pentti Saarikoski on maan parhaan koulun paras oppilas eli niin sanottu nero jo ennen kirjailijanuraansa, joka tuotti nerokkaita tekstejä ja suomennoksia.

Tarkkaan katsoen ja kunnolla lukien Klinge ei vihjaa olevansa itse ”nero” eli salaperäisellä tavalla jumalansuosima. Itse asiassa hän kuvaa vahvuuksiaan ja heikkouksiaan uskottavasti. Oma ajatukseni on, että jos mies on vähän leuhka, on hänellä siihen perusteitakin.

Yliopistolla kohtaa kyllä ihmisiä, joita ei käyttäytymisestä, puheista eikä kirjoituksista mitenkään erota heidän tutkinnoistaan ja viroistaan huolimatta kaljatehtaan hanslankkarin kesälomittajasta.

Minuun tietenkin kolahti se, että joitakin kesäpaikan pensaikoissa liikkuneita hahmoja lukuun ottamatta Klinge näkee elämänsä ensimmäisen maalaispojan armeijassa Lappeenrannassa. Minä olen nähnyt koko elämäni maalaispojan suoraan peilistä.

Sitten sitä kuitenkin hätkähtelen yhteisiä mielenkiinnon ja harrastuksen kohteita. Olin luullut, ettei Suomessa enää kukaan muu kuin minä tunne hyvin Ernst Curtiuksen vankkaa saksankielistä teosta Euroopan latinankielisestä keskiajan kirjallisuudesta ja kirjan oppia troopeista (topoksista).

Nyt odotan, että kai Klinge tipauttaa pöytään myös Ernst Kantorowiczin, joka on toinen minuun suuresti vaikuttanut tutkija (King’s Two Bodies – myös Kaiser Friedrich der Zweite). Michel Foucault, jonka toin Suomeen Otavassa työskennellessäni ja jonka suomennoksen kävin läpi samoin kuin Proustin alkuosat, on jo mainittu.

Päätalo on kansakunnan itseymmärryksen kannalta ehkä Linnaakin merkittävämpi kirjailija. Linna on, kuten kaikki kriitikot ja tutkijat muistavat mainita, Tolstoin perillinen ja vanhanaikaisiksi sanottujen kirjallisten kaavojen vanki. Oppinsa kunnankirjastosta repulla kantanut Päätalo sai kirjoittamisen jatko-opetusta aluksi Ville Revolta ja sitten Syrjän veljeksiltä.

Kansallinen itseymmärrys tarkoittaa sitä, että jokainen kansa yleensä keksii itse omanmenneisyytensä, joka osoittautuu lähes poikkeuksetta suurenmoiseksi. Päätalo toi kirjallisuuteen historiallisen ja sosiologisen elementin, ruumiillisen työn uskottavan kuvauksen. ”Ihmisiä telineillä” oli Suomen ensimmäinen romaani ruumiillisen työn tekemisestä muualla kuin maataloudessa. Toisin kuin luullaan, Haanpäällä tuota kuvausta ei ole. Hänelle metsätyöt ja uitot ovat kulissia, eikä hänellä ollut varsinaista omaa kokemusta noista asioista. Hän ei ollut ”tukkijätkä”, kuten Helsingissä luultiin, vaan valistunut ison talon poika. Päätalo ei ollut.

”Arjen historia” on onnettoman huono nimike. Ranskassa tarvittiin ”Montailloun” ilmestyttyä nimitystä Febvren, Blochin ja Braudelin provosoimalle ”tavallisten ihmisten historialle”. Montaillou on esimerkki siitä, että suurten mittojen ja merkittävien ihmisten historia on vain osa kenen tahansa historiaa. Kirja kuvaa kansanuskomuksia, jotka inkvisition edustaja kirjasi kerettiläisyydestä epäillyssä vuoristokylässä. Kuulustelijasta tuli myöhemmin paavi.

Jos haluaa selvittää esimerkiksi ylimystön kasvatustavoitteita, on hahmotettava systeemi, koska sosiaalinen rakenne muistuttaa kovastikin biologian verkostoja ja siis tietotekniikan teoreettisesti mallintamia verkostoja.

Päätalon teossarja on hieno kirjallinen saavutus mutta lisäksi ainutlaatuinen – tietääkseni koko Eurooppaan verrattuna ainutlaatuinen – sosiaalisen rakenteen kuvaus, jossa ovat mukana ne asiat, ”joita herrat eivät ymmärrä”, kuten nälkä.

[…]

 

Totuuden vahingollisuudesta

Elämäkerrat ja muistelmat ovat ongelmallisia muustakin syystä.

Kirjoittaja tulee korostaneeksi itseään ja edullisiksi arvioitavia ominaisuuksiaan. Mutta kirjoittaja tietää vain sen minkä hän tietää.

On täysin mahdollista kuvailla taloaan mainitsematta, että sokkelin alla on kultakaivos, ellei ole selvillä asiasta.

Huonoissa kertomuksissa typerän merimaiseman alta paljastuu mittaamattoman arvokas taideteos, josta huutokauppakamarit kilpailevat. Tai köyhyydessä kituuttaneen kenkälaatikosta löytyy setelikäärö, mutta vasta tämän kuoltua.

Moni selvitys jää rujoksi, kun sen laatija ei voi ilmaista kaikkia asiaan vaikuttavia seikkoja, vaikka tietää.

Ehkä emme edes tiedä, mitkä asiat ovat tällä hetkellä sellaisia, että niistä vaietaan. Lähimenneisyydessä niitä olivat mielisairaus, seksuaalinen suuntautuneisuus, aviollinen syntyperä, alkoholismi ja narkomania, eikä luettelo jää tähän.

Suosituissa ja tavallisissa historioissa jätetään mainitsematta, että keskeinen henkilö on tullut hulluksi eli menettänyt todellisuudentajunsa ja arvostelukykynsä. Tämä on käytäntö, paitsi toisen maailmansodan historiassa. Montgomeryn poikkeavasta psyykestä kirjoitetaan. Suomessa kenraalikunnan kummallisuuksista on lupa kirjoittaa. Liikkeenjohtajat jätetään kuitenkin yleensä rauhaan.

Häikiön kirjassa, jota joku jo ehti minulle moittia oudoksi, kun siinä puhutaan kulttuurilaitoksista vain pääkaupunkiseudulla, vilahtelee nimiä, jotka herättävät karmeita muistoja.

Tuo pääkaupunkiseutu johtuu siitä, että kysymys on Helsingin historiasta, osa numero 6. Pääkaupunkiseudulla ei tarvitse räytyä tiedon puutteessa, paitsi Kirkkonummella. Keskeiset faktat löytyvät ja tilastot myös.

Suuri osa luvuista on tuttuja. Olen kerännyt Kustannusyhdistyksen julkaisemat tilastot pitkältä ajalta. Siitä huolimatta lyhyt yhteenveto WSOY:n murtumisesta on hurjaa luettavaa, ja mukana on yksi tilasto, jota en ole nähnyt ennen.

Järjestelyjen ja toimien jälkeen WSOY:n liikevaihto putosi 2008 – 2012 kolmannekseen eli 62 miljoonasta 23 miljoonaan ja henkilökunnan lukumäärä 411:sta 55:een.

Vertailun vuoksi minun aikanani eli 1970-luvulla henkilökuntaa oli noin 1 200.

Häikiö sanoo aika suoraan ja rumasti, että Sanoman ostettua WSOY:n vuona 2 000 ilmoitettu laajentuminen ulkomaille oli harharetki, joka tuli todella kalliiksi. Ristiretkestä ilmoittivat Antero Siljola ja Jaakko Rauramo.

Väitän tietäväni ja tuntevani koko joukon muitakin, jotka olivat riemuin mukana hankkimassa niitä haavoja, joita nyt nuollaan. Tai ei tämä vaadi kuvakieltä. Myynti meni ja työpaikat mukana. Parannusta ei ole näkyvissä.

Haluan ymmärtää ilmiön, jolle Häikiö antaa hyvän nimen, ”sadan vuoden kartelli”. Voisi myös sanoa ”sadan vuoden monopoli”, vaikka teknisesti kysymyksessä oli oligopoli.

WSOY:n osakkeet olivat Tarmion loppuaikana kiihkeän keinottelun kohteena. Syy on selvä. Monopolistinen yhtiö oli paljon varakkaampi kuin taseista näkikään. Alalla kasvatettiin kanoja, ei munitettu. Yhtäkkiä lähes puolet osakekannasta olikin myytävänä.

Yhtiön kanssa asioivat SKOP ja Wegelius, Henrik Kuningas ja Amerin Heikki O. Salonen. WSOY oli investoinut kirjapainoihin aika reippaasti juuri ennen kuin kauppa lakkasi kannattamasta. Kun yhtiölle oli saatu liikkeenjohtoon harjaantunut johtaja, tämä otti ja meni syyllistymään sisäpiirinrikokseen, ja taas oltiin vaikeuksissa.

Otavan suuri menestys on kirjattu asianmukaisesti. Sitä ei ole mainittu, että lehtimaailmassa työpaikat ovat käyneet hyvin vähiin. Kirjoittajat ja valokuvaajat on pakotettu itse kaikesta riskin kantaviksi yrittäjiksi, joista käytetään koristeellista nimitystä ”freelance”.

Sitä vain jää miettimään, tuleeko koskaan vastaan laajempaa yhteenvetoa. Euroopasta ovat kadonneet samaan aikaan kohta kaikki arvostetuimmat, vanhat kustannusliikkeet. Ainakin eräässä vaiheessa näytti, että ”maailmanvalloitus” onnistui saksalaiselta Bertelsmann-ryhmältä, joka riehuu myös Yhdysvalloissa.

Sadan vuoden kartellin tuloksena syntyi suomenkielinen oppikirjallisuus ja tietokirjallisuus ja siinä sivussa vähäpätöinen määrä kaunokirjallisuutta. Samaan aikaan kävi niin että koulutus saatiin maassa korkealle tasolle, vasta itsenäisyyden alussa voimaan tulleesta oppivelvollisuudesta aina korkeakouluihin. Kun kuvaan lisää mainion kirjastolaitosemme, siinä on rakennuskiviä.

Tuota voisi muuten sanoa myös sosialismin aikakaudeksi, joka on nyt ohi. Suuret sektorit hoiti yhteiskunta verovaroin mutta sosialidemokratian keinoin kitkattomassa yhteistoiminnassa eräiden yksityisten kanssa. Peruskoulun tarpeisiin kunnat ostivat erästäkin biologian oppikirjaa kaikkiaan 10 miljoonaa kappaletta.

Olemme palanneet normaalitilaan, Ruotsin, Saksan ja Englannin siirtomaaksi. Jotenkin ajankohdan henkeen sopii, ettei sanomalehteäkään tule, lakon takia. Mitä sitten tapahtuu, kun useat huomaavat, että verkkoversioillakin pärjää?

Arvaukseni on, ettei mitään kovin myönteistä kansallisen tiedonvälityksen kannalta. Mutta eilinen televisiouutisten jälkeinen ajankohtaisohjelma oli paras poliittinen keskustelu, mitä olen nähnyt. Enkä ole koskaan ennen kuullut televisiosta suomeksi, että nyt on turvauduttava aseisiin. Tätä sanoivat Kanerva, Tuomioja ja Hautala, ja myös paljon muuta hyvin muotoiltua ja helposti käsitettävää, vaikkakaan ei miellyttävää.

Kännissä

Runeberg oli varmaan alan miehiä. ”Vänrikki Stålissa ” Sven Dufvaa tuskin ainoakaan poliisimies lukee pyyhkäisemättä silmiään kuiviksi ja urahtamatta: se on niin totta! Samaa kuuluu sanoneen Al Capone nähtyään elokuvan ”Arpinaama”, joka loi gangsterien kulttimaineen.

Sven Dufva käyttäytyi Koljonsalmen sillalla juuri niin kuin karvarintainen suomalainen poliisiautoon pantaessa. Puuttui vain karjahdus ”Suomi on vapaa maa”, koska kuvauksen ja kirjoittamisen aikana Suomi ei ollut vapaa maa.

Runossa kerrotaan tien korjaamisesta, jossa yksinkertaisena pidetty päähenkilö oli mukana, ja työnsä tehtyään he lähtitalost’ ottivat, min irti saivat vaan. Niin, mitähän sieltä saatiin irti? Kysymys ei ole vaikea. Ainakaan sellaista mielenvikaisuuden muotoa ei ole kuvattu kirjallisuudessa, että sotamies erehtyisi luulemaan perääntymiskäskyä komennoksi hyökätä ja syöksyisi kapealle sillalla tappelemaan.

Tässäkin Runeberg on kopsannut vanhan tarinan. Tarina on liitetty vanhastaan Horatius Coclesiin ja Rooman historiaan, mutta menee se näinkin – ja humalainen suomalainen tappelee kuin Helsingin rautatieasemalla.

Sandelsin tarina on tyypillinen rattijuoppousjuttu. Kenraali oln jäänyt ankkuriin pitkälle lounaalle samaisen Koljonvirran lähettyvillä Partalaan, ja pappikin alkaa hermostua. Aseleporaja on umpeutumassa ja kenraali sen kuin dokaa. Lisäksi hänellä on humalaisen tyypillinen päähänpisto, että kello ei muka ole yksi, vaan kaksitoista. Ja kun huolestunut adjutantti tulee puhuneeksi ihan selvää paskaa, Sandels hyppää Volvon rattiin ja lähtee kaahaamaan ja käyttäytyy linjoille tultuaan kuin täysi tollo. Niin on miehellä hattu väärinpäin päässä, ettei osaa varoa edes tarkka-ampujia, mutta hyvin menee ja Suomi säästyy (tai itse asiassa ei säästy, ruotsalaisten näkökulmasta).

Välillä tulee luetuksi Äänislinan viinasammiosta tai Lapin sodan Tornion taistelusta, jossa Halstin johtama, Röyttään uskaliaasti hyökännyt osasto on saanut tehtäväkseen vallata Tornion, mutta valtaakin Tornioin viinakaupan. Virvokkeiden turvin vallattiin myös pikku Berliini eli saksalaisten viinavarasto, ja jo alkoivat konepistoolit laulaa.

Halstin kuvaus sisältää mieltä kääntäviä yksityiskohtia. Sotapoliisi paiskoi hyviä konjakkipulloja sillan kylkeen. Samanlainen muuten oli tilanne Viipurista paettaessa kesäkuussa 1944. Arvostettu kertojani oli ollut kaupungissa ”hevosmiehenä” eli siis ratsuväkirykmentin upseerina ja kertoi kolkkoa tarinaa, miten Alkoa tyhjennettäessä Torkkelinkadulla katuojassa virtasi selvä viina. Onneksi siellä oli omia kadunmutkan takana alamäessä ammentamassa antia kypärillään suoraan suuhun. Koskaan ei vihollinen saa viedä aarteista kalleinta!

Kysymys humalahakuisen juomisen välittömistä vaikutuksista maailmanhistoriaan on valitettavasti niin laaja ja vaikea, ettei sitä henno antaa tutkijoille tehtäväksi. On pakko tyytyä yksityiskohtiin.

Rommin vaikutus orjakauppaan, siirtomaiden valloittamiseen ja meritaisteluihin on tutkittu. Sokeriruoko on hyvä lähtöaine. Kun tietää, missä sokeriruoko menestyy, ymmärtää mitä varten merirosvot suosivat Karibian aluetta. Englannin laivasto ei liene vieläkään luopunut rommiryypystä.

Napajäissä seilattaessa ja öljynporauslautoilla kaikki alkoholi on jyrkästi kielletty ja kieltoa valvotaan. Tämä on ikävä asia ja mielestäni riittävä syy vastustaa öljynporausta. Epäinhimillistä toimintaa ja terveydelle vaarallista.

Meillä täällä Kirkkonummella rantarosvous oli ennen suosittu ammatti. Kun tietää, mitä jopa laivanhylyistä löytyy, ymmärtää etteivät nämä paikkakuntalaiset olleet olemattomalla asialla.

Tätä nykyä rantarosvous on saanut hienostuneempia muotoja. Asiaan liittyy kiinteästi kunnan kaavoitusosasto. Hiljan lukemani uutisjutun mukaan Långvikiin nousee paikkakuntalaisten käsityksen mukaan Pohjois-Euroopan johtava huvittelu- ja majoituskeskus. Rantojen kaavoitus on kuulemma kunnossa.

Voisin jopa ihmetellä, ellei minulla olisi kokemusta ja tietoa kunnan toiminnasta. Pidän vantaalaisista. He eivät yleensä edes teeskentele sivistyneisyyttä eivätkä uskottele ottavansa huomioon yhteisiä arvoja. Espoo puolestaan ei ole vieläkään toipunut asemastaan Helsingin alusmaana.

Riskiryhmän eli alkoholin liikakäyttäjien ryhmään kuului tietysti kuningas Erik XIV ja tunnetusti hänestä runoja kirjoittanut Gustaf Fröding. ”Klunkom Welam Welamson” on mainio laulu, vaikkei sen nimi ole aivan lyhyt – ”Miten minulla oli hauskaa Welam Welamsonin kanssa Upsalan kartanossa ja herra Lars ja arkkipiispa Bengt olivat ulkona odottamassa”. Juomana oli ”Malvoisie”, joka taitaa olla nykisin rypäleen nimitys; muinoin punaviiniä harvoin kuljetettiin etäälle muuttamatta sen alkoholipitoisuutta. Luultavasti Erik-kuningas veti lärvit juomalla, joka muistutti nykyistä malagaa tai madeiraa. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, Islamin lahja Euroopalle eli tislattu tiukka viina levisi sangen hitaasti.

Kun asuin professoriaikoinani Lappeenrannan Patriassa, tapaisin luennoida, että tässä paikassa Suomi pelastettiin. Imatran Valtionhotellin ohella Patria oli monelle kenraalille houkutus. Eräät kenraalit viihtyivät Patriassa niin että pienemmät viskaalit ehtivät hoitaa rintamalla ilmenneet kriisit.

Tämä raittiuskilpakirjoitukseni liittyy vaikutelmaan, että kun tupakka ja tupakoitsevat on saatu aika hyvin kuriin, seuraavaksi ruvetaan ahdistelemaan kunniallisia juoppoja. Merkit ovat selvät.

Mitä kirjoittaja tarkoittaa tällä, jos mitään? - Ajatusta, joka on niin isokokoinen, ettei sitä kukaan nieli paljaaltaan.

Fundamentalismi on sisäinen vihollinen. Se minkä olemme kutsuneet kimppuumme idästä ja etelästä, on oma peilikuvamme, mahdottoman järjestelmällisyyden ja kurinalaisuuden haamu, mielettömien päämäärien palvonta, kaikkivaltiuden kultti, jonka edestä saavat väistyä ”toiset”, ympäristö – kaikki. Kaikkivaltius on tyhjyyden valtiutta. Ihmisenä oleminen on epätäydellisenä olemista.