Totuuden vahingollisuudesta

Elämäkerrat ja muistelmat ovat ongelmallisia muustakin syystä.

Kirjoittaja tulee korostaneeksi itseään ja edullisiksi arvioitavia ominaisuuksiaan. Mutta kirjoittaja tietää vain sen minkä hän tietää.

On täysin mahdollista kuvailla taloaan mainitsematta, että sokkelin alla on kultakaivos, ellei ole selvillä asiasta.

Huonoissa kertomuksissa typerän merimaiseman alta paljastuu mittaamattoman arvokas taideteos, josta huutokauppakamarit kilpailevat. Tai köyhyydessä kituuttaneen kenkälaatikosta löytyy setelikäärö, mutta vasta tämän kuoltua.

Moni selvitys jää rujoksi, kun sen laatija ei voi ilmaista kaikkia asiaan vaikuttavia seikkoja, vaikka tietää.

Ehkä emme edes tiedä, mitkä asiat ovat tällä hetkellä sellaisia, että niistä vaietaan. Lähimenneisyydessä niitä olivat mielisairaus, seksuaalinen suuntautuneisuus, aviollinen syntyperä, alkoholismi ja narkomania, eikä luettelo jää tähän.

Suosituissa ja tavallisissa historioissa jätetään mainitsematta, että keskeinen henkilö on tullut hulluksi eli menettänyt todellisuudentajunsa ja arvostelukykynsä. Tämä on käytäntö, paitsi toisen maailmansodan historiassa. Montgomeryn poikkeavasta psyykestä kirjoitetaan. Suomessa kenraalikunnan kummallisuuksista on lupa kirjoittaa. Liikkeenjohtajat jätetään kuitenkin yleensä rauhaan.

Häikiön kirjassa, jota joku jo ehti minulle moittia oudoksi, kun siinä puhutaan kulttuurilaitoksista vain pääkaupunkiseudulla, vilahtelee nimiä, jotka herättävät karmeita muistoja.

Tuo pääkaupunkiseutu johtuu siitä, että kysymys on Helsingin historiasta, osa numero 6. Pääkaupunkiseudulla ei tarvitse räytyä tiedon puutteessa, paitsi Kirkkonummella. Keskeiset faktat löytyvät ja tilastot myös.

Suuri osa luvuista on tuttuja. Olen kerännyt Kustannusyhdistyksen julkaisemat tilastot pitkältä ajalta. Siitä huolimatta lyhyt yhteenveto WSOY:n murtumisesta on hurjaa luettavaa, ja mukana on yksi tilasto, jota en ole nähnyt ennen.

Järjestelyjen ja toimien jälkeen WSOY:n liikevaihto putosi 2008 – 2012 kolmannekseen eli 62 miljoonasta 23 miljoonaan ja henkilökunnan lukumäärä 411:sta 55:een.

Vertailun vuoksi minun aikanani eli 1970-luvulla henkilökuntaa oli noin 1 200.

Häikiö sanoo aika suoraan ja rumasti, että Sanoman ostettua WSOY:n vuona 2 000 ilmoitettu laajentuminen ulkomaille oli harharetki, joka tuli todella kalliiksi. Ristiretkestä ilmoittivat Antero Siljola ja Jaakko Rauramo.

Väitän tietäväni ja tuntevani koko joukon muitakin, jotka olivat riemuin mukana hankkimassa niitä haavoja, joita nyt nuollaan. Tai ei tämä vaadi kuvakieltä. Myynti meni ja työpaikat mukana. Parannusta ei ole näkyvissä.

Haluan ymmärtää ilmiön, jolle Häikiö antaa hyvän nimen, ”sadan vuoden kartelli”. Voisi myös sanoa ”sadan vuoden monopoli”, vaikka teknisesti kysymyksessä oli oligopoli.

WSOY:n osakkeet olivat Tarmion loppuaikana kiihkeän keinottelun kohteena. Syy on selvä. Monopolistinen yhtiö oli paljon varakkaampi kuin taseista näkikään. Alalla kasvatettiin kanoja, ei munitettu. Yhtäkkiä lähes puolet osakekannasta olikin myytävänä.

Yhtiön kanssa asioivat SKOP ja Wegelius, Henrik Kuningas ja Amerin Heikki O. Salonen. WSOY oli investoinut kirjapainoihin aika reippaasti juuri ennen kuin kauppa lakkasi kannattamasta. Kun yhtiölle oli saatu liikkeenjohtoon harjaantunut johtaja, tämä otti ja meni syyllistymään sisäpiirinrikokseen, ja taas oltiin vaikeuksissa.

Otavan suuri menestys on kirjattu asianmukaisesti. Sitä ei ole mainittu, että lehtimaailmassa työpaikat ovat käyneet hyvin vähiin. Kirjoittajat ja valokuvaajat on pakotettu itse kaikesta riskin kantaviksi yrittäjiksi, joista käytetään koristeellista nimitystä ”freelance”.

Sitä vain jää miettimään, tuleeko koskaan vastaan laajempaa yhteenvetoa. Euroopasta ovat kadonneet samaan aikaan kohta kaikki arvostetuimmat, vanhat kustannusliikkeet. Ainakin eräässä vaiheessa näytti, että ”maailmanvalloitus” onnistui saksalaiselta Bertelsmann-ryhmältä, joka riehuu myös Yhdysvalloissa.

Sadan vuoden kartellin tuloksena syntyi suomenkielinen oppikirjallisuus ja tietokirjallisuus ja siinä sivussa vähäpätöinen määrä kaunokirjallisuutta. Samaan aikaan kävi niin että koulutus saatiin maassa korkealle tasolle, vasta itsenäisyyden alussa voimaan tulleesta oppivelvollisuudesta aina korkeakouluihin. Kun kuvaan lisää mainion kirjastolaitosemme, siinä on rakennuskiviä.

Tuota voisi muuten sanoa myös sosialismin aikakaudeksi, joka on nyt ohi. Suuret sektorit hoiti yhteiskunta verovaroin mutta sosialidemokratian keinoin kitkattomassa yhteistoiminnassa eräiden yksityisten kanssa. Peruskoulun tarpeisiin kunnat ostivat erästäkin biologian oppikirjaa kaikkiaan 10 miljoonaa kappaletta.

Olemme palanneet normaalitilaan, Ruotsin, Saksan ja Englannin siirtomaaksi. Jotenkin ajankohdan henkeen sopii, ettei sanomalehteäkään tule, lakon takia. Mitä sitten tapahtuu, kun useat huomaavat, että verkkoversioillakin pärjää?

Arvaukseni on, ettei mitään kovin myönteistä kansallisen tiedonvälityksen kannalta. Mutta eilinen televisiouutisten jälkeinen ajankohtaisohjelma oli paras poliittinen keskustelu, mitä olen nähnyt. Enkä ole koskaan ennen kuullut televisiosta suomeksi, että nyt on turvauduttava aseisiin. Tätä sanoivat Kanerva, Tuomioja ja Hautala, ja myös paljon muuta hyvin muotoiltua ja helposti käsitettävää, vaikkakaan ei miellyttävää.