Vanhentunut sananvapaus

 

Otsikko on tarkoitettu härnääväksi.

En enää tiedä, olenko sananvapauden kannattaja. En ole varma, kannatanko mahdollisimman laajaa sananvapautta. Luultavasti en kannata.

Ettei saarnan nuotti häiritsisi, nimeän sananvapausviikon sankariksi puoluesihteeri Jarmo Korhosen.

En pidä henkilöstä, en pidä hänen toiminnastaan, en pidä kirjasta ja epäilen motiiveja alhaisiksi.

Mielestäni iltapäivälehdet, joille vanhat vaalirahatiedot on nimenomaan tarjoiltu, ovat lisäksi väärässä. Niissä kirjoitetaan, että vaikka laki on muuttunut, poliitikkojen moraalin perään on kysyttävä.

En hyväksy niin mekaanista johtopäätöstä, että jos jokin toimintapa ei ole lain mukaan kielletty, todetaan se sitten moraalin mukaan kielletyksi.

Moraali ei aseta sääntöjä toisille. Moraali on sääntöjä, jotka ihminen asettaa itselleen.

Media antaa käsitteiden liukua. Korvamerkitty raha kummittelee edelleen. Yleisö vihaa puoluerahoitusta. Mutta mitä mieltä oltaisiin avustusten korvamerkitsemisestä. Lahjoitan Punaiselle Ristille sata euroa ehdolla ettei rahoja käytetä Kosovon albaanien tukemiseen…? Lahjoitan Kokoomukselle sata euroa ehdolla ettei sitä käytetä Niinistön tukemiseen…?

Nostetaan Korhonen esiin esimerkkinä siitä, että sananvapaus olemassa olevana ja toimivana järjestelmänä tarkoittaa nimenomaan ikävien ja vastenmielisten ihmisten ja kirjoitusten turvaa ennakolta estämistä vastaan.

Ja ettei kenenkään tarvitsi huomauttaa siitä asiasta erikseen, on oikeutettuja, lakiin perustuvia ennakolta estämisen tilanteita, joista tyypillinen on tekijänoikeus – toisen ihmisen tekstin julkaisemisen omana voi tuomioistuin kieltää. Ja blogin ylläpitäjä on velvollinen estämään ”sisällöltään rikolliset” kommentit.

Asia on vakava. Kysymys ei ole alkuunkaan juristeriasta. Karttojen rakastajana en tosin ymmärrä juristerian eli hiustenhalkomisen huonoa mainetta. Haluaisiko joku vakavissaan miettiä käsiteltävänä olevaa asemakaavaa tai mökkitien linjausta käyttäen karttaa, jossa rajamerkinnät olisivat vähän sinne päin?

Kaikissa korkean tason oikeuksissa, myös ihmisoikeuksissa, on sama ongelma. Periaatetta ei voi soveltaa käytäntöön. Periaatetta on käytettävä soveltamisen lähtökohtana tai tukena.

Ellei termi olisi niin kovin kulunut, voisin ilmoittaa olevani pasifisti. Pidän väkivallan välttämistä hyvin tärkeänä sekä ihmisten että valtioiden suhteissa. Mielestäni väkivallattomat keinot eivät kuitenkaan tehoa itsemurhapommittajiin eivätkö joukkoraiskauksiin. En siis ole pasifisti.

Sananvapaus on poliittisen järjestelmämme perusteita, mutta se ei ole eikä ole koskaan ollut rajoitukseton. Vanha esimerkki: viesti ”surmaan sinut ellet maksa miljoonaa euroa” ei ole sellainen ”mielipide”, jota laki suojaisi. Asian mutkikkuus on käynyt ilmi meillekin kaikille, kun olemme keskustelleet vihapuheen sallimisesta ja kieltämisestä.

Nyt tilanne on paljon entistä vaikeampi. Informaatiosota on tosiasia. On tahoja jotka harjoittavat sitä tukeutuen esimerkiksi Suomessa sittenkin vallitsevaan suvaitsevaisuuteen ja sananvapausajatteluun. Minulla on itsellänikin taipumus ajatella sangen ikävistä mielipidesuunnista, että kirjoitelkoon, kunhan pysyvät omalla tontillaan eli omilla sivuillaan.

Tiedän etteivät nämä pysy.

Tällä todellisuudella on vertauskohdat fyysisessä maailmassa. Olen tavannut usein amerikkalaisia, jotka ovat vakavasti ja vilpittömästi sitä mieltä, että vapauden ydin on oikeus kulkea tuliasein aseistautuneena kadulla tai ainakin säilyttää sellaisia lukitsemattomissa laatikoissa kotona. Kauan sitten olen lakannut esittämästä vastaväitteitä.

Hiljan ilmestyi valitettavan ylimalkainen kirja salaliitoista tuttuine tietoineen siitä, kuinka suuri osa amerikkalaisista pitää varmana, että erinäisten terroritekoja takana oli todellisuudessa istuva presidentti tai vapaamuurarijärjestö.

Noissa tapauksissa asetelma näyttää olevan sama kuin keskusteluissa luomiskertomuksen kannattajien eli luonnonvalinnan vastustajien kanssa. Sellaisia todisteita ei löydy, jotka saisivat heidät muuttamaan mielensä.

Informaatiosodan yksi muoto on epäluulon levittäminen ja riidankylväminen. Kirjoitin hiljan pitäväni Suomen hallitusherroja ja –rouvia uskottavina. Sitä kummasteltiin. En usko, että hallituksessa tai koko Arkadianmäellä on vaarallisia ja salaliittoilevia vehkeilijöitä. Porukoista löytyy tavallinen määrä tavallisia kelmejä. Kaikista porukoista löytyy. Tarkemmin ajatellen itse kukin löytää peilistä yhden.

Tähän ei kuitenkaan voi stoalaisesti tyytyä. Aivan liian lähellä on ajattelutapoja ja aatesuuntia, jotka aiheuttivat tavatonta vahinkoa ja kärsimystä ja ihmishenkien menetyksiä. Eilen pilkkaamani edesmennyt Ahrenberg kävi voimilleni israeliittien takia. Hänen aikaansa sata vuotta sitten lienee ollut normaalia toistella, että tuon tai tämän ilmiön takana oli ”tietysti” vastenmielinen juutalainen. Yleisen edistymättömyyden takana taas oli joku suomalainen, luultavasti maanmoukka, jolla ei ollut parempaa tekemistä kuin pilata aina rehtien ruotsalaisten ja suomenruotsalaisten näköaloja Viipurin kauniissa kaupungissa.

Miten nämä asiat kehittyivät, sen tietävät kaikki, myös holokaustin kieltäjät.

Ja kehotukseen jättää kuolleet rauhaan vastaan että jos niin meneteltäisiin, historian kirjoittaminen olisi tuloksetonta ja turhaa.