Synkkä kaksinpuhelu

Välillä rypistelen, olisiko viisaampaa olla eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja, tai vielä mieluummin virassa. Voisi jättää lukijoita luokalle.

Kuulin kuitenkin, ettei kansakouluja enää ole eikä niiden sijaan tulleissa oppilaitoksissa ole juurikaan tapana jättää ketään luokalleen. Nurkassakaan ei saa ihmisiä seisottaa.

Keskustelu moraalista sananvapauden yhteydessä oli hiukan kuin kansanedustajien arvokeskustelu. Itse opetin jo ala-asteella, että sanaa ”moraali” on vanhastaan eli vuosituhansia ollut tapana käyttää kahdessa eri merkityksessä. Todellisuudessa niitä merkityksiä on kymmeniä, mutta pysytään tässä päälinjoissa.

Toinen on käytöskoodi. Käydessäni itse kansakoulua jonkin aikaa sitten luokkahuoneissa oli kehystettynä Hänen Majesteettinsa tsaarin allekirjoittama koulujärjestys, jossa selvitettiin, miten koululaisen tulee toimia, ja yhteenvetona käskettiin harrastaa jumalanpelkoa.

Saman tyyppisiä koodeja on vaikka kuinka. Sellaisia vahvistavat jäsenilleen monet järjestötkin ja joskus harvoin jäsen erotetaan noiden koodien rikkomisesta. Voisin kuvitella, että jonkin potkupallokerhon toimihenkilöä saatettaisiin kovistella ankarasti, jos hän toistuvasti ylistäisi esimerkiksi koripalloa kaikkia muita pallopelejä etevämmäksi. Tuollainen teko ei tietenkään olisi lainvastainen mutta se saattaisi rikkoa tätä käyttäytymiskoodia.

Se toinen ”moraali” ei ole normatiivinen kuten tuo äskeinen suppeaa joukkoa koskeva pikku-laki, vaan ihmisen itse omaksuma oppi, miten hänen olisi maailmassa toimittava ja elettävä.

Kuuluisin esimerkki on yllättävän monissa uskonnoissa ja filosofioissa esiintyvä ”kultainen sääntö”, joka meikäläisittäin ilmaistaan sanomalla, että ihmisiä sopisi kohdella samalla tavalla kuin toivoisi itseään kohdeltavan. Nietzsche tietenkin pani tämänkin ranttaliksi viisastelemalla lähimmäisen ja kauimmaisen rakkaudesta.

Jouduin tunnontuskiin kuultuani jostain, että eräissä tilanteissa tuntemattomia pitäisi tervehtiä. Muutamissa maissa ihmisillä on tapana heläyttää jopa hotellin tai toimistorakennuksen hissiin astuessaan että hyvää päivää tai huomenta. Ikinä en ole kuullut kenenkään hiiskahtavat mitään muille matkustajille Stockmannin hississä. Pidän siis todistettuna, että suomalainen sovinnaistapa on mulkoilla muita mykkänä ja sillä siisti.

Kun meillä on tässä pysäkille ja asemalle kaikin puolin sopiva reitti, jonka kävelee ilokseen, olen tämän takia ottanut tavakseni nyökätä koirakusettajille ja jopa sanoa moi joillekin. Reittini varteen on viime vuosina rakennettu koko joukko taloja. Itse täällä pian viisikymmentä vuotta asuneena luulen siis edustavani jonkinlaista vanhempaa väestökerrostumaa ja yritän viestittää nyökkäyksillä jonkinasteista hyväntahtoisuutta, kuitenkin niin, ettei kenenkään tarvitse pelätä joutuvansa kuuntelemaan harhailevan dementikon pitkäpiimäisiä tunnustuksia.

Moraalikokeiluni on vielä kesken. Kuten yleensäkin, lapset ja nuoret tuntuvat paremmin kasvatetuilta kuin aikuiset, joista monet näyttävät joutuvan henkisen sekasorron tilaan äkillisen tervehtimisen vuoksi.

Julkisen keskustelun ihmeellisyyksille voisi löytyä vielä yksi selitys. Kateus.

Hyvin monia ihmisiä on maailma heidän omasta mielestään kohdellut epäoikeudenmukaisesti. He eivät jää miettimään, miksi kohtalon olisi käsiteltävä juuri heitä silkkihansikkain, vaikka luulisi tietävän, ettei kohtalo lyö edes avokämmenellä, vaan aina nyrkillä.

Uusi miesihanteeni Jarppi – en ole tullut perehtyneeksi Duudsoneihin aikanaan – kehuskeli pohjalaisia, kuten syytä onkin, ja kysyttäessä, mahtaako heimossa kuitenkin olla jotain huonoja puolia, vastasi silmää räpäyttämättä: kateus.

Kunnioittavasti ilmoittaisin olevani samaa mieltä, kuitenkin sellaisin lisäyksin, että sama piirre vaivaa muitakin maamme heimoja.

On puhuttu ja on puhuttava rasismista, jonka pohjalla on tietenkin sielullista kehittymättömyyttä osoittava pelko vieraan ja vieraalta vaikuttavan edessä, mutta nyt maahanmuuttajaongelman keskellä tässäkin blogissa julkaisemissani kommenteissa, joita kai sanotaan maahanmuuttokriittisiksi, kuuluu alaäänenä: miksi noille annetaan kaikkea ilmaiseksi? Miksi ei minulle?

Kateus sosiaalisena ilmiönä ei kuuntele järkeä. Jos tuttava voittaa veikkauksessa, joka on matemaattisen varmasti onnenpeli, moni kapinoi onnen sokeutta: miksi minä en voittanut. Jatkoajatus sisältää jotain ikävää voittajasta – kun tuo tuollainenkin voitti. Kyllä taas näkee, ettei Jumalaa ole olemassa.

Aika monessa asiassa olen tiukasti samaa mieltä kuin Jumalan vastustajat, vaikka olen itse kirkkomme jäsen ja kannattaja. Kun kansanedustaja sanoo luultavasti tosissaan, että Jumala itse on nimittänyt pää- ja ulkoministerin nykyisiin virkoihinsa, en voi olla miettimättä, mitä kaikkea eräät ihmiset panevat itse uskottelemansa Jumalan tilille. Sellainen ajatus, että Jumala äänestäisi eduskuntavaaleissa ja eduskunnassa on vastenmielinen. Pidän enemmän kiihkomielisten pappien ennen harrastamasta ajatuksesta, jonka mukaan myös ministeri joutuu ennemmin tai myöhemmin omantuntonsa tuomiolle. Puhe taisi olla parisuhteista.

Sama voimattomuuden tunne tulee, kun jatkuvasti, myös näinä päivinä, kommentteihin tulee tekstiä biologisen evoluution väitetystä uskonvaraisuudesta, kun aukoton fossiiliketju lajien kehityksestä muka puuttuu. Tiedän, ettei viittaus minkä tahansa yliopiston verkkosivuille tai biologian oppikirjoihin auta yhtään mitään. Nämä ihmiset pysyvät tiedoksi luulemassaan uskossa, vaikka heidän kaipaamansa ”fossil record” on kirjaimellisesti käden ulottuvilla. Luonnontieteissä asia oli loppuun käsitelty viimeistään vuonna 1942, jolloin valistuneimmat evoluutiokriitikot alkoivat sanoa, että Jumala onkin niin ovela, että loi nämä lajien eri kehitysmuodot hämäystarkoituksessa. Pölkkypäisyys on ihmisen lajiominaisuus ja siis periytyvä.