Kukoistavien tyttöjen siimeksessä

 

Teollisuusvartijalta kysyin, mitä nämä lapset jonottavat. Se oli rokkiyhtye, joka oli esiintynyt livenä Kampin lattioilla ja jakeli nyt nimikirjoituksia. Ajattelin millä se näyttäisi, jos menisin samaan jonoon. Se olisi näyttänyt keskitason ranskalaiselta elokuvakomedialta. Jos paikallani olisi ollut pirtsakka mummeli, siis minua selvästi nuorempi naishenkilö, näky olisi ollut huvittava.

Muistelin miten lyhyeen oli katkennut Mummojen Kansallinen Vapautusliike. Brecht kirjoitti tekstin, joka lienee ollut väärennetty muistelma. Elokuvan ”Vanha hävytön nainen” ohjasi Ranskassa Allio, ja sen olen nähnyt.

Pääosan esittäjä oli mainio. Elokuva sai kiitosta. Mummu ei tyytynyt osaansa eikä suostunut majoittamaan sukulaisiaan saati puhumaan aikanaan tulossa olevasta pikku perinnöstä. Sen sijaan hän alkoi käydä elokuvissa ja pyysi kerran vanhukselle lohtua tuomaan tullutta pappiakin mukaansa.

Lisäksi mummu istuskeli iltapäivät hyvin huonomaineisessa syrjäkujan kapakassa ja lähti kerran siellä tapaamansa, mahdollisesti hiukan heikkomielisen naisihmisen kanssa toiseen kaupunkiin katsomaan raveja, hän kun ei ollut sitäkään ihmettä ennen nähnyt. Ja vähät rahat löysivät tiensä viinaan menevälle rajasuutarille, joka ei ollut edes sukua!

Kaikeksi onneksi mummo sitten kuolla kupsahti, siitä asiasta numeroa tekemättä. Brecht ja elokuva eivät mainitse sitä, mutta taivaaseen tällaisella tädillä tuskin oli asiaa, kun hän ei huolehtinut elämän syvemmistä arvoista, joihin on luettava ennen kaikkea passaaminen ja pokkuroiminen.

Brecht oli vastanmielinen ja meluisa henkilö, aivan loistava lyyrikko ja parhaimmillaan vuosisadan näytelmäkirjailija. Sitä jää miettimään, että kun Saksan kansan kummallista mielitekoa natsismin ikeen alle ja naapurikansojen sortamiseen on mietitty niin suurella joukolla, miten ei ole katsottu Brechtin näytelmiä, etenkin niitä, joissa hän esitti Itä-Saksan käsityksen Länsi-Saksasta. Tuo käsitys osoittautui tietenkin vääräksi, mutta juuri siksi se on kiinnostava. Itä-Saksasta voi paeta, Länsi-Saksasta ei.

Kyläpaikassa tuntui eilen olevan ainakin sata kukoistavaa nuorta tyttöä, iät kahden puolen kymmentä. Vietettiin syntymäpäiviä. Nautittiin einettä. En oikein tiedä, miten päädyin kadulle, mutta luultavasti kuitenkin omata aloitteestani ja omin voimin.

Yleensä olen varonut aikamme suosituinta kansanhuvia eli ”laatuaikaa”, joka tarkoittaa holtitonta kuljeskelua marketeissa ja gallerioissa. Niissä on myös paikkoja, joihin vähäväkiset voi sijoittaa. Kaltaisilleni väistötila bussia odottaessa on kirjakauppa. Kymmenestä eniten tyrkyllä olevasta teoksesta yhdeksän oli erilaisten jääkiekkoilijoiden ja jalkapallojen elämäntarinoita, sisällöltään varmaan vavahduttavia.

Silti: tarkemmin penkomalla löysin toiset kymmenen kirjaa, jotka vaikuttivat laadukkailta tai ainakin kiinnostavilta. Lähiaikoina saatte lukeaksenne esittelyn Jantusen ”Infosodasta”.

Linja-autoasemalla istuskelemista ei ennen pidetty kunnioitettavana ajanviettotapana – matkahuollon puolella tietenkin voi oleilla muka odottamassa ristisidettä tai muuta lähetystä. Kiitotavarastahan vastasivat rautatiet, joten se noudettiin aseman makasiinista.

Muistelin muistossa autuaan Turtiaisen runonsäettä, sitaattia jossa Helsinkiin joutunut mummoihminen kauhistelee ihmisiä, kun kaikilla on kiire ”piä eillä helevettiin”.

Ja siitä muodostui kuvio. Nämä tuhannet ihmiset eivät olleet näkevinään toisiaan, koska he tarkkailivat tavaroita ja käyttivät ahkerasti Kone Oyj:n tuotteita siirtyäkseen kerroksesta toiseen.

Kyläpaikassa ihmiset tapasivat toisiaan ja olivat vananaikaisen hyväntapaisia. Kuulumisia vaihdettiin, tulevaisuudensuunnitelmia arvioitiin jopa joukolla ja erään toisen ikämiehen kanssa pohdiskelimme, että kyllä Taka-Eira olisi miellyttävämpi seutukunnan nimi kuin Rööperi, Punavuori.

En ole edes varma, mikä se punainen vuori on. Ehkä se on Sinebrychoffin puisto. Ainakin Kivenhakkaajankadun kohdalla on komeaa graniittia.

Kurillani väitin tällaisessa kirjoituksessani äskettäin, että elokuvateatterista tunnettu ”Tuulensuu” on hieno nimi mutta merkitykseltään salaperäinen. Kommentoija kertoi aivan oikein, että nimeä kantoi Tampereella aikoinaan lähistön kallio, joka oli tuulinen paikka.

En siinä vaiheessa kertonut perehtyneeni asiaan. Tuo kallio, joka on melkein kokonaan louhittu pois, oli vaimovainajani kotitalon (Säästöpankin talo) piha-alueella Näsilinnankadulla. Siitä ja laajemminkin seudun muotoutumisesta on Tampereen historiassa selvitys ja valokuviakin. Kukaties Eila Pennasen Himmu-romaaneissa käydään sillä kalliolla, koska Himmu oli selvästikin piikana Tirkkosen talossa, jossa oli saman niminen liike vielä omankin muistoni aikana. Ja se on samoja Tirkkosia kuin monile lakimiespolville muistossa kirottu Tirkkosen prosessioikeus, neljä äärettömän pitkää ja luvalla sanoen hiukan sekavaa tiiliskiveä, jotka oli tentittävä.

Koska olen edelleen kova kiinalaismielisyyden vallassa toimin etiketin mukaisesti ja vein kyläpaikkaan mukanani laatimani runon, joka on kaikkien taiteen sääntöjen mukainen. (Sekä viini että kevät ovat valetta.)

Li Baon tapaan

 

Lipitin viiniä kuin Punavuoressa

ja nukuin niin kuin toukka tammen kuoressa.

Aamu vai ilta, kysyn. Rastaat helisevät:

ei kumpikaan. Yöllä tuli kevät!