Koillisväylä

Useassa taksissa, kirjavissa seuroissa ja monta vuosikymmentä olen joko kysynyt tietokilpailukysymyksenä, onko Helsingissä katua, joka risteää Mannerheimintien kanssa eli ylittää sen kadunnimensä säilyttäen.

Yleensä kukaan ei tiedä sitä. Vastaus on on. Yksi, Nordenskiöldinkatu.

Syitä voi olla kaksi. Tällä täysin ruotsalaistuneella suomalaisella ei ollut nimikkokatua. Kun Läntistä Viertotietä (Västra Chaussée) muokattiin lisääntyvän liikenteen tarpeisiin Turuntieksi ja parannettiin muun muassa Taka-Töölössä sijainneen Yliopistollisen sairaalan (yksi rakennus) ja Ukkokodin kohdalla (miksi näin hieno nimitys on jäänyt käytöstä?), oli aihe rakentaa maantie Keuhkotautisairaalan ja Kulkutautisairaalan ohi Mäkelä –nimiseen kohteeseen, jossa oli rautateiden konepaja, jo silloin huonomaineisen Vallilan lähellä.

Alkujaan tuo uljas katu ei siis ylittänyt ”Mannerheimintietä”, jonka nimi on sekin syntymäpäivälahja vuodelta 1942. Ennen se oli keskikaupungilla Heikinkatu, joka muuten sekin olisi kierrätyskäyttöön sopiva.

Tuo uusi maantie oli kartalla ilmiselvä koillisväylä. Ja nimi lankesi luonnostaa kuin entinen tyttö. Nykyisellään siinä on ylimääräinenkin vaikeus. Jos osaa ruotsia mutta ei Ruotsin aateliskalenteria, nimessä oleva ”i” on mielenkiintoinen, koska pohjankilpi olisi ruotsiksi nordenskjöld.

Täten ehdotan siis kunnioittavasti Helsingin kaupungin ylläpitämälle nimistötoimikunnalle, että tuon kadun nimeksi pantaisiin Koillisväylä ja Lauttasaaressa olevat sinne turhan mahtipontinen saman niminen katu nimettäisiin uudelleen. Nimen voisi ottaa Tuntemattoman sotilaan haudasta. Kukaan ei taida tietää, että Helsingissä on sellainen. Se on tsaarin aikana perustettu muistomerkki Krimin sodassa menehtyneille, joita lienee ollut toistakymmentä. Vai olisiko Putininkatu parempi…?

Nordenskiöldinkadun nimeä vihaavat myös poliisit, jotka joutuvat kirjoittamaan pöytäkirjoja liikennekolareista, tappeluista ja muusta vapaasta kasalaistoiminnasta. Huhun mukaa konstaapeleilla on taipumus kirjoittaa, että tapaukset olisivat muka sattuneet kulman takana Urheilukadulla.

Olen ennenkin tehnyt nimistölautakunnalle ehdotuksia, jotka ovat kaikuneet kuuroille korville. Kun työskenteli hovioikeudessa, kypsyin hitaasti siihen, ettei kukaan ollut koskaan kuullutkaan Radanrakentajantiestä. ja ehdotin, että Helsinkiinkin järjestettäisiin Hovioikeudenkatu tai vaikka Vaasan tapaan Hovioikeudenpuistikko.

Hyvä ettei minua nytkään uskottu. Hovioikeus on muuttanut. Nytkään en tiedä sen postiosoitetta. Olisiko Viinatehtaankatu? Ainakin minun silmissäni se käräjäoikeuden pytinki on entinen viinatehdas. Ellei arvaukseni osu oikeaan, olisiko esimerkiksi Ryövärinranta osuva uusi nimi?

Karttani kertoo, että hyvin lähellä Ilmalaa oli silloin niin kuin nykyisinkin ”Armeijan sikala”. Siellä on paljon mielenkiintoisia laitoksia. Alkujaan kaivoin tuon kartan esiin verkosta todetakseni, oliko isäni vain leuhkinut väittäessään tehneensä yöretkiä rannattomiin metsiin nykyisen Tullinpuomin seuduille. Kyllä se saattoi olla totta. Topografillinen kartta osoittaa erinomaisia teltanpaikkoja alueella, jonka nykyinen nimi on kai Meilahti.

Aiheeseen ajauduin varmistaessani, että Hämeentie 68 oli Keskusosuuskunta Hakan rakentama ja vuonna 1953 valmiiksi saattama. Väittäisin että siinä oli eidstysmielisten konttoreita vuosikymmeniä, siis Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Nyt totesin, että ravintola Allotriassa on hyvää ruokaa, josta uudestaan kiitos laskun maksajalle, ja siinä teatterissa hauskaa teatteria, josta niin ikään kiitos tekijöille. Teksti oli nuoren Leikolan.

Jäin muistelemaan joskus tapaamaani arkkitehti E. Muonionvaaraa, joka oli suunnitellut hämmästyttävän monet Helsingin elokuvasalit. Vanha Allotria, josta löytyi hyvät valokuvat verkon elokuvateatteriblogista, oli todella kaunis, tosin toisten arkkitehtien suunnittelema. Olen istunut siellä katsomassa elokuvia.

Ainakin toinen erikoisen viehättävistä kattovalaisimista oli tallella. Mutta muuten kiinteistä näyttää menneen kaiken punapääoman tietä.

Jälleen ja jälleen syystä palkittu ystäväni Markku Kuisma kysyi melkein kiivastuen, mitä minä pidin oikeutenani moittia hänen oppilaittensa laatimassa Elannon historiassa ”Kapinallinen kauppa”. Vastasin epämääräisesti. Kirja on nimittäin erittäin hyvä, kuten odottaa sopikin, ja sisältää varmaan sensaatiomaista tietoa etenkin sellaiselle lukijalle, joka ei ole lukenut Tannerin itse kirjoittamia muistelmateoksia, joista numero 2 (Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa) on suurenmoinen, ja Paavolaisen mieltä kääntävän seikkaperäistä moniosaista elämäkertateosta.

Olisin painottanut vielä voimakkaammin, miten Elanto ylitti Tannerin johtamana kaksi mahdotonta rajaa helsinkiläisessä yhteiskunnassa.

Porvareilta heitettiin limpulla jalat alta. Myös ne, jotka eivät ”periaatteessa” halunneet tahria kengänpohjiaan punikkien kauppaliikkeessä, taipuivat aikanaan, koska Elannon ruislimppu oli kaupungin parasta. Leipomotoiminnan tarina melkein nykyiseen taiteellisen oppilaitoksen käytössä olevaan rakennukseen asti on kirjassa selvitetty ja samoin elintarviketeollisuuden hygienian kaamea taso ennen Elantoa. Kuulemme puolella kaupungin leipureista oli  sukupuolitauti, koska leipurit eivät hankalan työajan vuoksi ehtineet sellaisiin askareisiin, jotka edistävät perheen perustamista tai edes vakinaisen hellun hankkimista.

Se toinen asia oli kielirajan ylittäminen. Tanner toisteli kieliriidan käydessä kuumana, että suomi tai ruotsi on ”kolmannen luokan kysymys”, mikä on edelleen oikea arvio.

Elanto ylitti tuon aidan, johon sen kova kilpailija ja nykyinen kumppani osuuskauppa (HOK) jäi kiinni. Meillähän myytiin viime vuosikymmeniin asti Varubodenissa ruotsinkielistä leipää, vaikka äkkinäinen voisi luulla, ettei kysy kyinen pelto, mitä kieltä kyntäjä puhuu.