Tom ja Jerry

Oli tarkoitus kirjoittaa ihan muuta, mutta tunnen olevani selityksen velkaa eilisestä Tammisaaren konsertista eli Iiro Rantalasta ja Jukka Perkosta. Meno ja meininki oli sellaista, että heiltä oli tavallaan uhraus keskittyä suomalaiseen musiikkiin. Tällainen kävisi maailmallakin, ehkä enemmänkin kuin meillä. Mutta jopa ”Mustasukkaisuus”, eli tango Jalousie, äännetään ainakin Pohjamaalla ”jalousie”, on alkuperästään huolimatta epätavallisen isänmaallista perinnettä.

Finlandia-hymnin soittaminen konsertin lopussa oli uhkayritys. Kuulijoiden nirsous on otettava huomioon. Vaaraa ei kuitenkaan ollut. Esitys – tulkinta – oli niin kaunis. Todella komea ajatus oli soittaa ylimääräisenä ”Suvivirsi”. Se muuten taitaa olla tätä nykyä kannanotto. Vaikea tietää, onko se tottakaan, mutta kyllähän kirjoitellaan, ettei sen laulaminen kouluissa muka olisi ongelmatonta, kun paikalla saattaa olla ei-kristillisiä ihmisiä, joiden korvia saattaisi vihlaista.

Otsikko ei ole kaukaa haettu. Se oli siis se Tom ja Jerry, jossa Tom on konserttipianisti ja Jerry herää flyygelistä ja alkaa toimia. Nähdäkseni Rantala liputti muutamia Tomin ilmeitä ja asentoja. Kuva on vielä vahvemmin mielessä pyörinyt vertaus, Buster Keaton ja Chaplin ”Parrasvaloissa”, kuvassa tosin väärin soittimin. Se on Keaton, joka soittaa pianoa, vaikka nuotit valuvat lattialle koko ajan.

Soitin-show alkaa olla harvinaista herkkua. Voin myös vakuuttaa, ettei nyt koettu taida siirtyä televisio-ohjelmaksi. Näin mahtavat muusikot rakentavat heti paikalla yhteyden paikalla olevan yleisön kanssa. Kokemuksesta tulee yhteinen, ja kirkossa on se hyvä puoli, ettei siellä voi hortoilla eikä pahemmin pyöriä penkissä. Perko ilmoitti kohteliaasti, Tammisaaressa (Raseborg) kun oltiin, soittavansa saksofoneillaan koko konsertin ruotsiksi. Se oli kaunis ele.

Perkon virsilevy (”Kaanaanmaa”) oli ilmestys. Olen kuullut häntä luonnossa Kaartin soittokunnan kanssa. Se oli ylösnousemus.

Musiikki-klovni on tai oli tunnettu ilmiö. Victor Borge esiintyi mielestäni Linnanmäellä. Ainakin olen kuullut häntä. Oma Retuperämme on uurastanut torvisoittotaiteen kyisellä pellolla. Amerikassa oli ennen Spike Jones, josta taisi tulla liiankin kuuluisa. Oma suosikkini oli hyvin kauan P.D.Q. Bach eli professor Schickele eli joukko enemmän tai vähemmän Juillardiin liittyviä muusikkoja.

Harmikseni en onnistunut koskaan, siis ennen maailmassa kun radioon sai tehdä hauskoja ohjelmia, kopioimaan valmista ideaa. Olisin kovin mielelläni tehnyt esimerkiksi Taanilan kanssa selostuksen sopivasta teoksesta. P.D.Q. Bachilla teos on Beethovenin vitosen alku ja vitsi on kaksi urheiluselostajaa, jotka kuvailevat, miten kapellimestari Heilige Dankgesang marssittaa joukkueensa areenalla. Heti alussa arvioidaan fagotin äänenjohtajan joutuvan farmiliigaan, koska kiinniotto jäi alavireiseksi.

Länsiön kanssa tuon voisi tehdä jopa improvisoiden. Saraste, jos luet tämän, ota lennosta kii. Ei siihen oikeastaan radiota tarvita. Ritarihuone kelpaa. Osaisiko Länsiö matkia Häyristä? Minä voisin yrittää Mertarantaa – ellei sitten Pentti Salmi tai Seppo Kannas olisi turvallisempi valinta.

”Kaksi kierrosta maaliin… Ykkösviulu ei vielä lataa täysillä, mutta kiri on alkanut. Armoa ei anneta eikä tahtia lyödä. Metronomi on tullut hulluksi. Tässä on nyt reippaasti sata lasissa… Vaskenpurijat vilkuilevat hätääntyneesti… Onko varaa vastata?... Nyt, nyt huilut ja pikkolo yrittävät vasemmalta ohi! Se ei onnistu, koska jousistossa käytetään nyt kyynärpäitä suruttomasti… Ja oboe, oboe on jakanut voimansa oikein. Edessä on armoton rutistus. Ja kapellimestari hymyilee kuin Tappajahai…!”

Irvistelyn ongelma on sama kuin parodian aina. Siitä tulee itsetarkoitus. Rantala ja Perko ymmärsivät välillä parodioida myös itseään ja toivat kappaleisiin ryhtiä jännittävillä viittauksilla. Suvivirsi-jazz toi rakenteeltaan kovasti mieleen Bachin koraalifantasiat. Rantala pisteli väliin Tshaikovskia ja barokkia.

Josta johtuu mieleen pianisteista suurimman, Josef Hofmanin viisaus: virtuositeetti ei ole vauhtia, vaan äänen kirkkautta ja selkeyttä, joka vasta on ilmaisua eli siis musiikkia. Hofman, jolta ei, osittain alkoholisoitumisen takia, säilynyt oikeastaan yhtään kunnon levytystä mutta kuitenkin sen verran äänitteitä, että asian kuulee, näytti joskus opettaessaan, miten pianisti voi hidastaa tempoa niin että se kuulostaa vauhdin lisäämiseltä.

Kuuntelin nöyrästi Lang Langia, joka kuuluu olevan nyt maailman paras pianisti, tai ainakin myydyin. Olipa huono. Oli pakko puhdistaa korvia Matsujevilla (Matsuev). Mitä tulee musiikilliseen iloitteluun, kaivakaapa Spotifystä Matsujevin ylimääräisenä esittämä Griegin ”Vuorenpeikkojen tanssi”. Tulee mieleen lyhenne ”putosin tuolilta ulvoen naurusta”.