Persikka

Kotiin tultuani söin kyllä persikan. Matkalla olin katsonut kuuta. Siitä tuli mieleen Herrimanin ”Krazy Kat”. Kuu on kuin säilykepersikka (Delmonte). Sitä halusin sanoa realismiksi. Eilen Tammisaaresta ajaessa kuu oli soikea. Varmasti näin oikein, vaikkei ajaessa voinut kovasti vilkuilla.

Kotona tarkistin. Kyllä, kuulin oikein, B – Cis. Sibelius tunsi suurta mieltymystä eräisiin intervalleihin, kuten 5. sinfonian Es – B. Hänellä saattoi hyvinkin olla sävelkorvaa.

Ei tule hakemallakaan mieleen parempaa paikkaa paremmalle musiikille. Tammisaaren kirkko ei ole kauneudessaan poikkeuksellisen. On niitä muitakin. Mutta ympäristö on. Se rantaravintola sisältää samaan hintaan merinäköalan. Beethovenin Op. 80 on hiukan hupsu teos, vaikka Länsiö yritti muutakin väittää. Sen jotkut jaksot ovat kuin niiteillä kiinni toisissaan eli eräiden muiden suurteosten elimellisyys puuttuu.

Tällä tarkoitan, että jokin taideteos (Hammerklavier-sonaatti esimerkiksi) on monimutkaisuudestaan huolimatta itsestään selvästi suurenmoinen kuin mänty avaralla maalla. Ja jokin toinen on yhtä välttämättömästi kertakaikkinen yksinkertaisuudestaan välittämättä. Aloin jo käydä läpi Bostridgen kirjaa Schubertin Winterreisesta. Kohtahan tässä on joulu käsillä. Ei 528 sivua yhdestä laulusarjasta ole millään muotoa paljon.

En keksi, mitä hyvää olen tehnyt, kun kohtalo tarjoilee tällaistakin. Tammisaari ja huippumusiikki kesällä on yhdistelmä. En halua panetella Savonlinnaa, josta on niin paljon muistoja, mutta hankkiutuminen linnan penkkiin on kuin pienempi sotaliike ja takaisin vaeltaessaan saa olla tarkkana, ettei riko luitaan. Ehkä juuri siksi rakkaassa muistossa elävät aikojen takaiset Berglundin Sibelius-konsertit Kerimäen kirkossa.

On hiukan epäselvää, onko arvoisa yleisö todella tietoinen Jukka-Pekka Sarasteen suurenmoisuudesta kapellimestarin ammatissaan, nyt kun meillä on todella paljon hyviä orkestereita ja kuoroja ja muusikkoja.

Tämä Tammisaaressa esiintynyt pieni orkesteri kuuluu olevan Jukkiksen itse valikoima. Sitä en iljennyt kysyä, onko osallistuminen muusikoille niin sanotusti vapaaehtoista. Ainakin RSO on erittäin vahvasti edustettuna. Kuorona oli Musiikkitalon kuoro, nyt täysivoimainen ja ammattitaitoinen, mutta ehkä ensi viikolla Britteniä esitettäessä saan kuulla, miten on sävykkyyden laita. Tämä Beethovenin reipastelu osoitti, että särmää on.

On yleisen talousteorian vastaista, että huipputason ammattilaiset tekisivät vieläkin parempaa kuin erinomaista työtä. Ei ole ammatin jatkuvuuden kannalta edes mielekästä, että vaikkapa pituushyppääjä ponkaistuaan jo Suomen ennätyksen yrittää seuraavalla hypyllä vieläkin parempaa ennätystä.

Kuitenkin Saraste saa aikaan juuri tällaista kerran toisensa jälkeen. Valse triste on suurenmoinen teos aivan siitä huolimatta, että se on niin suosittu ja tunnettu. En ole kuullut sitä koskaan näin hyvin esitettynä. Tämä Sibeliuksen matka g-molliin eli siis kuolemaan hehkui nyt keskeltä punavihreänä. Siinä on tämä kuolevan vanhan naisen houreinen uni, sillä se on lapsellisen näytelmän (Järnefelt, Kuolema) lapsellista musiikkia ja nimensä mukaisesti valssi, keskeltä tanssiaismuisto, täynnä vääristyvää loistoa.

Ja siten tutussa teoksessa oli äkisti kymmeniä korostuksia, jotka ovat aina menneet ohi korvien, tai sitten niitä ei ole kuulunutkaan.

Voi olla, että täysin tasapainossa olevan konserttitilanteen toistaminen tallenteelta ei ole mahdollista. Voi olla niinkin, että virittäytynyt kuuntelija ja saman henkinen muu yleisö aiheuttaa harhoja, aiheettomia luuloja ja hallusinatorisia kuuloelämyksiä. Olkoon miten on, ilmoittaudun.

Tänään pikapuoliin on edessä konserttimusiikkia vielä elitistisempi urheilulaji.  Jukka Perko ja Iiro Rantala soittava Tammisaaressa jazzia duona.

Mistä minä tietäisin, maalaispoika, ja vähäsanainenkin vielä. Luulen että jazz on ollut Suomessa jokseenkin aina etenkin ruotsinkielisen herrasväen hupi. ”Jatsi” tarkoitti ennen vanhaa fokstrottia.  Jazzista sitä vastoin joku viisas mies, luullakseni Pekka Gronow, sanoi eräässä yhteydessä, että sotien jälkeen jokseenkin kaikki orkesteri- ja studiomuusikot olivat oikeastaan jazz-miehiä, ihan Toivo Kärjestä alkaen, ja jokseenkin kaikki saivat kokea, ettei sillä elä.

Ja melkein saman tien tuli rokki. Joillekin yleisön edustajille, kuten minulle, sointu on nautittavampi kuin soundi. Ensin mainittu on yleensä samaa kuin musiikkiopin harmonia, jälkimmäinen muun muassa äänenväriä. Minun kuulemanani ero kuin kalaverkon ja iskukoukun. Ehkä siksi jopa suurenmoisina kuulemani rokkikappaleet pelottavat minua. Tuntuu että puukkoja sataa. Pieni kuoroteos tai kamarimusiikki puolestaan on kuin seittien linna, salaperäinen ja kiehtova.