Kaupunki etsii murhaajaa

 

”Vuorenpeikkojen tanssi” ja karannut ilmapallo tuovat mieleen saman asian. Tuo tanssi, jolla on suomessa pari kolme nimeä ja säveltäjän Griegin Norjassa täsmällinen titteli ”Dovrgubbens hall”, tuli viimeksi vastaan Spotifyssä. Kenen tahansa suosikkipianisti Matsujev (Matsuev) on joko itse laitellut version tai saanut sen jostain ylimääräiseksi numeroksi. Sitä ei riemastumatta kuuntele.

”M – kaupunki etsii murhaajaa” (1931)on yksi niistä aika harvoista taide-elokuvista, josta voi huoleti vouhottaa valistuneille nuorille. Jotkut heistä ymmärtävät. Eräät saattaa myöhemmin bongata Orionista katsomasta muita kivikautisia elokuvia.

Opetusoppi vahvistaa, että itse oivallettu uppoaa paremmin. Erään esseistin kahtiajako ”oppinut – opetettu” osoittaa syvällistä osaamattomuutta. Luultavasti lapsen puheen oppimisen koneisto eli tuettu jäljittely jää pysyvästi hallitsevaksi. Huonot opettajat yrittävät karsia sitä mutta eivät yleensä onnistu.

Siis juuri toisin kuin edellä opetan, varttumaton katsoja saattaa huomata itsekin, että mustavalkoisella elokuvalla voi kertoa sellaista, mikä on värejä käyttäen mahdotonta.

Koska elämme värillisessä maailmassa, siirtyminen harmaasävyihin saattaa lisätä kykyä havaita yhteyksiä ja ennen kaikkea jatkuvuutta.

Minulle tämän elokuvan painavin kuva on se, jossa on myös mukana ilahduttava oivallus. Lapsenmurhaaja-namusetää etsitään siis ympäri kaupunkia, koska hänen toimintansa häiritsee sekä poliisin että pitkän linjan rikollisten yhteistoimintaa. Mukana ovat kerjäläiset ja kaupustelijat sekä erilaiset vaivaiset.

Elokuvan katsoja tietää, että namusetä-murhaaja ostaa ilmapalloja houkutellakseen niillä pikkutyttöjä. Rikollisella on tapa viheltää Vuorenpeikkojen tanssia. Rytmi kiihtyy kun uhri on lähempänä. Sävelmä on niin hyvin valittu, että ihmettelen, miksi Griegin tekijänoikeuden omistajat eivät nostaneet kannetta säveltäjän maineen ikuisesta tärvelemisestä. Kun amerikkalaiset käyttivät Griegiä ”Sound of Musicin” musiikkina, norjalaiset vetosivat ns. tekijänoikeudelliseen klassikkosuojaan ja hankkivat kansainväliselle suurelokuvalle kiellon.

Ilmapallojen kaupustelija siis tunnistaa ostajan sävelmän viheltämisestä. Hän piirtää liidulla kämmeneensä m-kirjaimen ja läimäyttää asiakasta olalle. Liian myöhään tämä huomaa peilistä, että hänet on merkitty. Ja ennen pitkää ajojahti johtaa tulokseen.

Ehkä ilmapallokauppiailla tai muillakaan ei ole enää taululiitua taskussa. Toinen teknisen edistymättömyyden kauhu on lyijykynän teroittaminen linkkuveitsellä. Kynän ikkunalautaan jättämistä jäljistä ja paperikorista löytyneistä kynän lastuista poliisi varmistaa epäillyn asuinhuoneen ja siis nimen.

Jos juoniselostukseni on vajavainen, palaan asiaan. Olen ajatellut ruveta kiusaamaan erästä kaveriani, jolla on huima kokoelma DVD-levyjä ja oman mukavuutensa kannalta valitettava heikkous valmistaa sitä kerjäävälle kopioita. Toisaalta Filmihullu-kaupasta saisi Blue-Rayn kohtuuhintaan. Toisaalta kaupassa ei kumma kyllä ole F. Langin elokuvaa ”The Return of Frank James”. Se ei ole kenenkään muun suosikki. Kaupoista ei liioin löydy Nicholas Rayn parasta elokuvaa ”Party Girl”. Minun tekisi mieli tutkia, mistä nämä mielikuvani ovat peräisin. Ovatkohan nuo elokuva todella hyviä?

Jälkimmäinen muuten on värielokuva, luultavasti ensimmäinen ja viimeinen värielokuva kautta aikojen. Cyd Charrissen keltainen ja taustojen hiukan ikävä vihreä yhdessä hehkuvan punaisen kanssa näyttäisivät olevan elokuvan dramaturginen pohja. Sen nimi voisi olla ”sonaatti kolmelle värille”. Muuan puolalainen on yrittänyt samaa mutta huonommin tuloksin. Andrei Tarkovski oli selvästi ymmärtänyt yskän ja yllättävää kyllä Michelangelo Antonioni, jonka mestariteoksessa ”Punainen erämaa” ei ole asiaa nimeksikään eikä juonta lainkaan, mutta minä matkustin kerran rämisevällä linja-autolla Bolognasta Ravennaan toteamaan, ettei siellä oikeastaan ollut tuon elokuvan maisemia, mutta oli kyllä muuta mielenkiintoista.

Olen tässä välissä saanut selvän vaikeasta asiasta. Käykää Orionissa. Nykyinen fMRI (toiminnallinen magneettikuvaus) osoittaa, että aivot reagoivat eri tavoin teatterissa ja kotona televisiosta katsottuun elokuvaan. Musiikissa konsertin ja äänitteen ero on vielä suurempi.

Tämän suoran tunteeseen vetoamisen tuntee kuka tahansa. Hurjasti edistynyt neurologia on alkanut tuottaa tietoa solutason muutoksista, jotka eivät tietenkään näissäkään asioissa ole pelkkiä soluja ja pelkkää kemiaa. Kysymys on aina soluverkoista, jotka ovat sekä rakenteeltaan että toiminnaltaan tyrmistyttävän monimutkaisia.

Ennakkovaroituksena – mahdollisesti yksi aikamme suurimmista hyväntekijöistä on Oliver Sacks, joka on vuosikymmeniä kertonut kirjoissaan ihmiskohtaloita ja tehnyt sen kolmessa ominaisuudessa, ihmisenä lääkärinä ja neurologina.

Sacks kuoli eilen.

”Mies joka luuli vaimoaan hatuksi” on merkittävä klassikko. Kuusi muuta kirjaa on suomennettu.

Ehdin jo hankkia hänen omaelämäkertansa, joka vaikuttaa villin hyvältä, mutta en ole vielä edes aloittanut sitä. Aloitan kohta.

Aikaa olen käyttänyt ”Musikofilian” parissa. Aihe on niin kiehtova ja niin vaikea, koska itse asiassa kuuloelimet ja kuuloaistimus on niin syvällisen outo. Sacks esittää hyvin mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten sellaisen, että mahtaako pikkuvauvoilla olla yleisesti absoluuttinen sävelkorva. Puheen kuuleminen ja kielen oppiminen vievät sitten tilaa muulta ja johtavat silloin tällöin monien hellimään harhaluuloon ”nuottikorvan” puuttumisesta.

Sacks korostaa, että todellinen kyvyttömyys erottaa sävelmiä on aikamoinen harvinaisuus, luokkaa yhden suhde kymmeneen tuhanteen. Muu on opittavissa. Ja Sacksin muistoksi: se on yhteiskunnallinen epäkohta, että laulu ja kertomus ovat jääneet aivan liian vähälle.