Mannerheim

Sanokoot mitä sanovat, mutta hyvää limppua Mannerheim osasi leipoa. Missä ja milloin hän oppi sen taidon, siitä ei ole oikein tietoa. Olisikohan ollut jossain vaiheessa renkinä Rantasalmella vai viittaisiko päämajan sijoittaminen sodan ajaksi Mikkeliin Suur-Savon Osuusleipomoon?

Marskin limpun yksi arvoitus on sen nimi. Mannerheim nimitettiin marsalkaksi vasta 1933. Siihen asti hän oli ollut kurja ratsuväenkenraali kohottuaan Venäjällä maailmansodan rytinöissä kenraaliluutnantiksi. ”Marski” puolestaan oli ruotsalainen virkanimike keskiajalta vuoteen 1676. Joku humoristi keksi ruveta käyttämään sitä Suomessa. Mahtoiko hänellä olla mielessä, että tuollaisen tittelin haltija olisi loppusoinnun vuoksi myös karski, ellei lisäksi härski?

Mannerheimista on ollut aina muotina kirjoittaa ja julkaista soopaa. Viimeksi tutkijataholla häntä vertailtiin Staliniin. Sitä pitää ihmetellä. Budjonnyi olisi ollut ratsuväen miehiä. Stalin eli kainuulaisittain Talliinin Joopi ei tainnut olla sen ihmeempi hevosharjoittaja. Olisi ehkä katsottava Babelin ”Punaisesta ratsuväestä” tarkemmin.

Tuossa mainitsemassani vertailussa on kevyesti kytketty vuoden 1918 vankileirit Mannerheimiin ja sivuutettu se tosiasia, että M. erosi kesäkuun 1. päivänä 1918. Vankeja oli otettu lähes sata tuhatta huhtikuun lopusta alkaen, suurin saalis Lahdessa pellolla, jonka läheltä sekä juna että moottoritie menevät nyt. Monissa kunnon tutkimuksissa on tuotu esiin vankileirikurjuuden syitä. Suurimpia syitä olivat viha ja hallinnollinen kyvyttömyys. Kaikkien Suomen lakimiesten lisäksi O. Procope ja sotaministeri Vilhelm Thesleff – vankiasia ei kuulunut armeijalle. Ja maassa pitivät valtaa saksalaiset.

Thesleffiä ei muuten koskaan mainita niiden kenraalien joukossa, joita Mannerheim vieroksui tai vihasi; hän kuoli 1941 61-vuotiaana.

Pidän vähän lapsellisena, ettei tutkija mainitse ”saksalaisparenteesia” eli vuoden 1918 jaksoa Saksan sekaantumisesta Suomen sisällissotaan erinäisten senaatin jäsenten kutsumana ja poistumisesta Saksan kaaduttua maailmansodassa syksyllä. Outoa. Saksa ja Neuvosto-Venäjä olivat sittenkin saaneet aikaan rauhansopimuksen 3.3.1918. Kumpikin joutui hiukan hillitsemään sotatoimia. Suomen punaiset, joiden tehtävä ei varmaan ollut vallankumous, vaan Pietarin suojaaminen, jäivät jalkoihin, kun Saksa rauhansopimuksesta huolimatta lähetti Hankoon ”vapaaehtoisia”, jotka sitten heti valloittivat Helsingin ja antoivat valkoisille mahdollisuuden aiheuttaa Viipurissa täysimittaisen sekasorron ja siihen liittyen verilöylyn.

Mannerheim ja vankileirit on näitä suosittuja historian oikaisuja. Punaisia hän tietenkin vastusti rajusti ja edellytti mitä ankarimpia toimenpiteitä. Silti kuva Mannerheimista vankileirimiehenä on asiallisesti väärä. Senkin voi mainita samassa yhteydessä, että ylimalkaan suomalaisiin miehiin hänellä ei ollut tuohon aikaan oikeastaan lainkaan kosketuksia ja että saksalaismielisistä jääkäreistä hänellä oli jatkuvasti harmia.

Tässä kirjoituksessa kaivattu yhteys ruislimppuun löytyy kauniista laulusta ”Mannerheimi vankka”, joka kävelee kuin ankka ja rinta on kuin romukaupan näyteikkuna – posket niin kuin ryssänlimppu, nenä niin kuin siankinkku, pää on kuin Haminan kaupunki.

Syötyäni ahneesti puolet Savonlinnasta tuomastani Mikkelin limpusta, Marski jälkiuuniarinalimpusta, jossa on vehnäjauhoa mukana normaaliin tapaan, tulin taas kerran siihen tulokseen, ettei parempaa ole. Mietin että hyvinhän tätä voisi ajaa linja-autolla ostamaan Mikkelistä. Ei siihen menisi kuin päivä.

Outo päähänpisto sai kuitenkin selaamaan nettiä, jossa sitten väitettiin, että tämä ihanneleipäni kuuluu Prisman valikoimiin kaikkialla.

Yllätyksen tuotti Kirkkonummen Prisma, jossa ensin vastattiin puhelimeen ja sitten haettiin linjalle joku toimihenkilö, joka käveli katsomaan ja sanoi että juu, tässä on, isoa ja pientä, ja kuuluu valikoimaan.

Joten Mikkeli saa jäädä muiden rientojen kohteeksi – onhan siellä jopa Kansalliskirjaston digitointiyksikkö, joka sekin on nähtväyys.

Limpunhimon iskiessä voin tarveharkinnan suorittamisen jälkeen kurvata ennenkin kellottamallani tavalla motarin kautta seitsemän minuutin päässä olevaan myymälään ja jatkaa sieltä esimerkiksi kirjastoon, johon nyt aina on asiaa.

Kunhan eivät siellä söisi minun limppuani. On tullut pantua merkille, että kirjastot laajentavat jatkuvasti toimintojaan. Toivottavasti siellä ei tässä asiaa mennä liian pitkälle. Siitä ei pitäisi Mannerheimikaan. Tämäkään kirjoitus ei ole mainos. Maksan limpusta saman kolme euroa kuin muutkin.