Kalassa

Neiti Fisher lienee päärin tyttäriä, koska ainakin puheissa vilahtelee ”The Honourable”. Pahuksen korkean tuomarinviran haltija muuten on ”Most Honourable”. Ja pääri on aateliston yhteisnimitys, johon siis eivät kuulu ritarit (knights) eikä muu roskaväki. Pelkkä ”sir” on kevyttä kamaa.

”Neiti Fisherin etsivätoimisto” on australialainen televisiosarja, johon on pantu mahtavasti rahaa ja aivan kiitettävästi ammattitaitoa. En kuitenkaan osaa päättää, pidänkö siitä vai en. Miellyin huomattuani iltauutisia odottaessani, että sarjan poliisi on entinen Anzac, ja olen ottanut esiin aarteeni, DVD-levyn australialaisten ja uusi-seelantilaisten vaiheista ensimmäisessä maailmansodassa Gallipolissa ja länsirintamalla. Pääosaa esittää Paul Hogan (”Krkotiiili-Dundee”) ja itse sarja on eräänlainen oman maansa ”Täällä Pohjantähden alla”.

Entiselle Anzac-upseerille mikään Melbournen kummallisuus ei ole enää hätkähdyttävä, paitsi ehkä neiti Fisher. Myös Australiassa, kuten paikoin Kanadassa ja tietysti Britanniassa ne harvat nuoret miehet, jotka olivat kahlanneet liejussa helvettiin ja takaisin, saivat joskus porttikiellon vanhempiensa kartanoon epäiltyään esimerkiksi Passchendaelen taistelun mielekkyyttä. He tiesivät, että isät ja näiden vertaiset ("peers") olivat klubeillaan portviinin ääressä päättäneet järjestää ainakin nuoremmille pojilleen mahdollisimman kivuliaan ja kauhistuttava kuoleman. Hengissä selviytyminen oli siis jo eräänlainen häpeä.

Britit osaavat iskeä rahaa sekä perintökartanoillaan että perinteillään. Se on lievä yllätys, että sama onnistuu australialaisilta. Lajityypin varhainen tähtihetki oli kuin olikin se Wodehousen Jeeves-sarja, jossa Stephen Fry ja Hugh Lampton loistivat.

Sopivien kuvauspaikkojen lisäksi on järjestettävä osuva tarpeisto ja huippuluokan puvustaja. Sitten tulevat näyttelijät. Briteillä ja näillä saman hallitsijan alueilla puheilmaisu pitää pintansa. Suomesta se käytännössä katosi, luullakseni Jouko Turkan ponnistuksin. Suomalainen näyttelijä ei keskimäärin osaa puhua niin että esimerkiksi kaikki tavut ääntyisivät ymmärrettävästi mutta luontevasti.

Uusin tieto lied-maailmasta, joka on pieni mutta itsepintainen, kertoo saksan kielen kaikkia vokaaleja ja keskeisiä konsonantteja harjoiteltavan elämän kaikissa huoneissa. Meillähän saattaa päästä laulamaan oopperaankin sortaen sanoja, vaikka Hynninen ja ennen häntä Matti Lehtinen opettivat kärsivällisesti tekstin oikeaa ääntämistä.

”Neiti Fisheriä” esittävä Essie Davis on mielenkiintoinen tapaus. Hänen hahmonsa on siis kopsattu Louise Brooksista, joka oli aikakautensa kaunein nainen, siis ennen sotia. On yksi suuri ero. Tuohon maailman aikaan elokuvanäyttelijän upeus oli liikunta. Brooks, Chaplin, Keaton, Gloria Swanson, Douglas Fairbanks… Jopa John Wayne ja sirkustaiteilijan taustalta elokuvaan tullut Burt Lancaster hallitsivat liikkumisen kameran edessä.

Louise Brooks oli 26-vuotias hienoimmassa roolissaan (Lulu a.k.a. ”Pandoran lipas”). Neiti Fisheriä esittävä Essie Davis on televisiosarjassa yli 40-vuotias. Siitä näkee, miten mahtavasti meikkauksen ja toisaalta filmin leikkaamisen taito ovat edistyneet. Davisin diktio eli puheilmaus on loistava, mutta tuon alan parhaat kyvyt ovat sivuosissa, etenkin erilaiset tädit.

Olen yrittänyt vilkuilla näitä sensaatiomaisia tanskalaisia sarjoja ja miettiä niiden menestyksen syitä. Käsikirjoitus, siitä ei pääse mihinkään. Näyttelijät: kyllä. Puhutun tanskan taitoni on rappeutunut. En oikein osaa arvioida poliisisarjan näyttelijöitä, vaikka ”Murharyhmän” (Rejseholdet) myötä kaikkialla kuuluisaksi tullut Mads Mikkelsen taustaltaan tanssija ja voimistelija.

”Neiti Fisherin” käsikirjoittajat ovat selvästi tähdänneet brittien perinteen ravistelemiseen. Hahmot on luultavasti tietoisesti viritty vastalauseiksi Agatha Christie -perinteelle. Katsoin jonkin Hercule Poirotin. Vaikka Suchet on näyttelijänä niin suurenmoinen, tulos on eräänlaista nukketeatteria. Varjot vaeltavat varjojen joukossa.

Dame Agathan ensimmäinen mies oli menettänyt itsensä maailmansodan länsirintamalla. Maailmansota selittää aika hyvin brittien dekkariperinteen. Ollaan niin kuin ei oltaisikaan. Wodehouse aloitti tuotantonsa jo kauan ennen sotaa ja vietti muille vaikeat vuodet menestymällä Brodwaylla sanoittajana. Jeevesin nimi (sukunimi) on kuulemma peräisin krikettitähdeltä, joka kaatui Sommen taistelussa 1916.

”Neiti Fisherin” mainioin hahmo on Dottie, uskovasinen, pelokas ja maalainen palvelijatar eli siis piika, joka onkin leijona lammasten vaatteissa. Sankarilla pitää olla vastapooli, Woosterilla Jeeves ja Fisherillä Dottie (ja Pekalla Pätkä). Silmäilen Umberto Econ oppinutta kirjaa kääntämisestä. Palaan siihen. Olen samaa mieltä. Huono kirjallisuus on usein todella hyvää, kuten Monte-Criston kreivi, sietämätön kliseiden täyttämä senttaus, joka on unohtumaton.