Voi yhden kerran

Tällä viikolla pitäisi olla maalla repimässä risuja metsästä, mutta kun ei. Rouvashenkilö on siellä mörönsyöttinä. Savossakin on tilaisuus käydä, hiukan tuonnempana kenties, mutta onhan tämäkin niin maaseutua.

Niinpä televisio lähetti äsken aamulla selvästikin uusintana dokumentin, joka esiteltiin Sulkavan katsauksena, mutta ennen pitkää oltiinkin Oravissa ja kuvassa vilahteli tuttuja kasvoja ja etenkin näkymiä. – Lukija ehkä muistaa, että Holopaisen mummu adoptoi minut Ahvensalmelle 70-luvun lopulla. Kesäpaikka, jonka salainen nimitys on Possulan kerhohuoneisto, valmistui samana vuonna kuin nuorin lapseni.

Nykyinen kustantajani ja ystäväni Heka H. juoksenteli juuri tuossa kylässä jo silloin, monia vuosikymmeniä taaksepäin. Yhteinen muikunpyyntimme on päässyt vähän kärsimään. Laskimme verkot syvänteen reunaan Kotkaselän puolelle ja saimme saaliiksi yhden muikun, ja mietimme, jaetaanko se kahtia vai pitkittäin, filee kummallekin.

Siihen minulla ei ole mitään lisäämistä, mitä Antti Majander kirjoitti lehdessä Veijo Meren nyt kuoltua. Tai ehkä toivomus, että kustantaja harkitsisi kirjoituksessa mainitun Suomen historia –sarjan saattamista tavalla tai toisella markkinoille. Niiden kirjojen lukeminen on sangen suuri nautinto.

Vuosikymmen toisensa jälkeen uskotteli, että historia elää selvittämillään tosiasioilla. Hyvin hitaasti ja haluttomasti taivuttiin tunnustamaan, että joidenkin oppikirjojen tarjoilemia ”totuuksia” ei ole olemassa, koska ne ovat yksi- tai kaksiulotteisia yleistyksiä. Jokainen piirretty tai painettu ympyrä on virheellinen (geometrisesti), koska siinä esitetään viiva, mutta viivalla ei ole leveyttä, pituus vain.

Sitten sivuutettiin typerä hokema, jonka mukaan asioilla on kaksi puolta. Kylä niitä puolia on yhtä paljon kuin katsojalla on silmää nähdä, ja jos turvautuu mikroskooppiin – ajattelen tässä mikrohistoriaa – näitä ”puolia” on erittäin suuri määrä.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, väitti entinen iskelmä. Eipä taida olla. Mutta jokainen ihminen on historian arvoinen. Meri osoitti sen havainnollisesti romaaneissaan ja esseissä. Hän kirjoitti alemman keskiluokan historian.

Siitä tulee mieleen yläluokka. Kiintiöitä ei tiettävästi ole, mutta nyt Kirsi Kunnas on ainoa kirjallisuuden akateemikko. Rabbe Enckell, Haavikko ja Meri olivat. Kenestä seuraava?

Olen ollut sitä mieltä, että sekä vanha Suomen akatemia että nämä nykyiset pelkät akateemikon tittelin, joihin ei liity palkkaa eikä kuulemma edes alennuslippua metroon, ovat epäonnistuneita järjestelyjä. Lisäksi titteli ”akateemikko” kuulostaa minusta erittäin neuvostoliittolaiselta.

Ilmoitan muuttaneeni mieleni. Sekä tieteen että taiteen rahoitus on pahoissa vaikeuksissa. Siksi on pidettävä yllä hellittämätöntä propagandaa.

Tieteen akateemikoksi olisi nimitettävä professori Aulis Aarnio.

Haluaisin aivan totta yhden juristin tuon arvonimen kantajaksi. On siellä ollut yhteiskuntatieteilijöitä. Jos juristi otettaisiin, Aarnio olisi sekä ylivoimainen että oikea valinta. Hän pani nuoret – monien muiden ohella minut – lukemaan oikein todella vaikeaa filosofiaa ja tenttimään sen. Siihen asti oli selviydytty pseudo-hegeliläisellä sotkulla.

Tiedän että tämä ajatukseni harmittaa joitakin Aarnion vielä hengissä olevia ikätovereita. Siitä on mieleni hyvä. Aarnio toi juridiikkaan uteliaisuuden eli halun kohdata uutta. Se oli sensaatio.

Kirjallisuuden akateemikoksi tarvittaisiin henkilö, jolla olisi kiistaton näyttö ammattikirjailijana olemisesta ja kiistattomasti hyvä tuotanto. Lisäksi tämän henkilön pitäisi osata ja uskaltaa pitää kirjallisuuden eli myös keksityn kaunokirjallisuuden puolia ja olla kuin tohtori Johnson, joka Boswellin mukaan uskalsi karjaista, jos hankilauma yltyi loksuttamaan luisia nokkiaan liian äänekkäästi.

Ei siis ole kuin yksi ehdokas, Antti Tuuri.

Kuva liittyy vain näiden päivien puuhiini, vanhojen skannattujen kuvien  järjestelemiseen (Lightroom) ja kkorjailuun (Phogtoshop). Kuvan kaunis nainen on äitini 47-vuotiaana viiden lapsen äitinä, entisenä lippukunnanjohtajana Kiilopäällä Sompio-partioleirillä, jota isäni oli johtamassa. Vuosi oli 1970. Partiopuku taisi olla vuodelta 1938. Eikä tarvinnut päästää saumoista.