Tiedevitsit

Jos kirjoittaja on kunniallinen ja koulutettu ja jos hänen kirjansa julkaisija on hyvämaineinen, esimerkiksi Oxford University Press tai Harvardin nimeä kantava kustannusliike, kirjan sisältö on totta.

Eikö olekin harvinaisen selvä virhepäätelmä? Tieteellisissä julkaisuissa, jotka ovat tukehtua arviointimenettelyynsä ja kirjoitusten turvonneeseen kielenkäyttöön, on ainakin puolet pötyä. Niin kuuluu olla. Jos perustelut ovat näkyvissä, niiden virheellisyys käy myöhemmin ilmi.

Mahtavilla, vuosisataisilla tutkijoilla on lähes yhtä mahtavia erehdyksiä tai sokeita pisteitä, Darwinista Einsteiniin ja edelleen. Tiedeyhteisöllä on sama ongelma kuin suurella yleisöllä. Tuomas Akvinolainen sen taisi sanoa – totuuden osoittaa tekijä. Hän tarkoitti, että jonkun kirkkoisän (esimerkiksi Augustinuksen) väitteet olivat enemmän totta kuin vähäisempien, ja esimerkiksi areiolaisuuteen sortuneiden kirjoittajien teksteissä mikään ei pitänyt paikkaansa.

Tässä kohdassa – älkääkä kysykö minulta, missä kohdin ”Summaa” tämä ajatus esiintyy, koska muistiinpano on samassa paikassa kuin väitöskirjani kirjastossa käsin tehdyt muistiinpanot eli hukassa – erottaa kirjoittajan ironian. Niin pyhä mies kuin hän olikin, ei hänkään jaksanut olla hiukan irvistelemättä.

Harvardin kustannusliikkeen uutuuksia kannattaa seurata. Yksi kiihkeän kirjoittelun aihe on neanderthalilaisten serkkujemme kohtalo. Nyt muuan tutkija (Pat Shipman) on osoittanut syylliseksi koiran, joka erään kallon tutkimusten tulosten mukaan onkin erkaantunut sudesta luultua varhaisemmin ja auttanut viemään serkuilta leivän (suurriistan) suusta.

Toisen asteen tiedevitsailu on suosiossa. Kirja julkaistaan, jos se on ”kiinnostava”. Luonnontieteessä ja muissa tietoisuudessa kestäväksi osoittautuva uusi tieto tunnetaan siitä, että se on epäkiinnostavaa tai joka tapauksessa epädramaattista.

Raflaavia tutkimuksen suunnanmuutoksia on esiintynyt viime vuosikymmenillä eniten arkeologiassa ja mikrobiologiassa. Jopa tähtitieteessä ja hiukkasfysiikassa hengästyttävimmät avaukset ovat osoittautuneet hyvin ongelmallisiksi. Todellinen saavutus avaa kovin usein uusia, entistä vaikeampia kysymyksiä.

Se on pelkästään hauskaa, että tietoon tulee tosiasioita, jotka voi sitten itse tykönäänkn ymmärtää. Napolin lähellä paukahti hiljan, vain joitakin kymmeniä tuhansia vuosia sitten, supertulivuori. Veikö se serkkupojat ja –tytöt mennessään? Luultavasti ei. Ajoitus ei onnistu.

Tuo koira-ajatus on todella fiksu, mutta ainoa todiste, se varhaiskoiran kallo, on tutkittu uudelleen, ja tulos on selvä. Ei se ole varhaiskoira, vaan susi. Eli se yksi kortti, jonka varaan rakennelma oli kyhätty, otti ja kaatui.

Joka viikko selailen verkko ja lehtiä ja odotan, että joku olisi pannut paremmaksi McNeillin vanhan sairauksian historian (”Kansat ja kulkutaudit” - Plagues and Peoples). Tutkimus on 35 vuoden takaa, ja vaikka tutkija on yksi parhaista, kyllä tässä on tullut kovin paljon uutta faktaa.

Oma suosikkifantasiani on sellainen, että ”megafauna” eli isot nisäkkäät, ja niiden peto, neanderthalin ihminen, kokivat saman kohtalon. Autoimmuunijärjestelmä romahti, luultavasti jonkin jääkausiin liittyneen ympäristötekijän takia.

Kuten tiedämme, jokainen pieni naarmu on omiaan tulehtumaan ja mikä tahansa tulehdus voi olla tappava, elleivät oman elimistön järjestelmät toimi. Ja sisäerityksen puolella kovin monin tämänkin hetken suurtappaja liittyy oman solujen lisääntymis- ja tuhoutumisjärjestelmän epäkuntoon joutumiseen. Kaiken lisäksi häiriöalttius voi olla perinnöllinen ja mekanismi epigeneettinen eli olemassa oleva mutta jonkin ympäristötekijän laukaisema.

Perusesimerkki on Amerikan mantereelta. Sieltä menivät isot eläimet ja sitten tulivat espanjalaiset, hevoset ja tarttuvat taudit. Meksikosta ja Andeilta meni muutamassa vuodessa 90 prosenttia väestöstä. Tappajatauteja olivat isorokko ja tuhkarokko, ja oli niitä muitakin.

Villin lännen ystävien kuuluu tietää, että preeriaintiaaneista oli menehtynyt sairauksiin eräin paikopin 99 prosenttia väestöstä ennen kuin ne tuntemamme suuret intiaanisodat alkoivat.

Jutun kuva vaikuttaa epätavallisen vahvasti. Suuriin heimoihin (mandan) kuulunut Mató Topé suhtautui onnettomuudekseen ystävällisesti heimonsa maille vaeltaneisiin eurooppalaisiin, joista kaksi oli taidemaalareita. Hän mullisti heimonsa taidekäsityksen, maalasi tämän kuvan itsestään ja cheynenne-päälliköstä 1833 ja kuoli. Taulu on nyt esillä Metropolitanissa.