Tervetuloa, kuolema

Iltapäivälehti kertoi omaisten lääkäreille suunnittelemista hankaluuksista, kun lähes satavuotias äiti oli menehtynyt lonkkaleikkaukseen.

Yksi monista järkytyksistä erilaisilla osastoilla, jotka ovat tulleet nyt pitkän ajan kuluessa aivan liiankin tutuiksi, on omaisten osaamattomuus. Siellä tulee sellainen tunne, että mitä koulutetumpia omaiset ovat ja mitä varakkaampia, sitä pahemmin heillä on tumput suorina. Useat eivät osaa edes itkeä.

Luulen että taustalla on häpeä ja oman kuoleman pelko. Sairaus, vanhuus ja kuolema ovat näet häpeän aiheita keskivertokansalaiselle. Joka tätä epäilee, menköön lauantaina lähimpään kirkkoon katsomaan, miten kömpelösti ja luimistellen lähisuku istuu etupenkissä.

Vanhusten väitetty huono hoito on suosittu poliittinen teema. Minkä verran sillä on tekemistä todellisuuden kanssa, sitä sopii kysyä. Nykyisin on edelleen vallalla perinteinen ajattelutapa. Oma kokemus ja ehkä yksi tai kaksi marketissa kuultua kertomuksen pätkää muodostavat ”totuuden”, jota ihminen on valmis julistamaan teillä ja aitovierillä.

Vaaraton esimerkki: jos kirjoitan, että korpraalit ovat tyhmiä ja vastenmielisiä ihmisiä, saan heti kannatusta ja vastustusta, vaikka väite ei ole edes väärä.

Arkikeskustelua auttaa ja rasittaa sekin ongelma, ettei tosiasiaväitteitä tunnisteta. ”Aurinko on noussut” on tosiasiaväite. ”Eilen oli huono ilma” ei ole tosiasiaväite.

Vakiintuneita tosiasioita on käytännöllistä pitää väärinä ja harhaanjohtavina. Sitä ne yleensä ovat. ”Makuasioista ei voi kiistellä.” – Juuri makuasioista voi kiistellä ja on syytäkin.

Tieteessä korkeakouluissa opetettu on oikeastaan karkeaa yleistämistä eikä siis pidä paikkaansa, yhtä vähän kuin Popperin ja Kuhnin peruskursseilla opetetut käsitykset tieteen toimintamalleista. Siitä huolimatta on lupa sanoa, että jos tosiasiat osoittavat toista, luovun aikaisemmasta käsityksestäni eli ”käännän takkini”. Esimerkkejä tällaisen tarpeesta löytää helposti esimerkiksi sairauksien jakamisesta elimellisiin ja oman psyyken ruokkimiin. Vielä parempia esimerkkejä löytyy mietittäessä syöpäsairauksien syitä.

Kuoleman edessä on turha tavoitella lompakkoaan. Sellaistakin on kyllä joutunut katselemaan. Lääkäri voi olla lahjottavissa, mutta kuolema ei ole.

Mitä tunteita lääkärin tai sairaalan haastaminen oikeuteen tuossa kuvaillussa tapauksessa helpottaa? Vastauksia on monta. Usein tuntuu, että kaikin puolin päätön käyttäytyminen, jota näkee tavallisesti perunkirjoituksissa ja perinnönjaon yhteydessä, kertoo että päällisin puolin normaalilta vaikuttavat ihmiset, joilla on tukka kammattu tai meikit kohdallaan, joutuvat mielenhäiriön valtaan.

Tämä selitys ei ole erikoisen uskottava. Ainakaan sen tueksi ei voi kerätä perusteita. Edesvastuuttomaan toimintaan johtava mielenhäiriö ei ole noin vain todettavissa. Oikeudellinen mielentilan tutkimus on seurauksesta syyhyn päättelemistä eli siis rationaalisuuden kannalta nurinkurista.

Valtion, kunnan, yhtiön, naapurin – kenen tahansa haastaminen oikeuteen (riita-asiassa) on haastajapuolen epäonnistumisen merkki, ja syy on usein asianomaisen oma sielullinen alamittaisuus.

Joissakin tapauksissa uhkailu on hyvä keino. Se pudottaa saalistajista ammattitaidottomimman siiven kuvasta. Jos tuntisin asianajajia, saattaisin vakavissani ehdottaa sellaista tienaamiskeinoa, että lähetellään päämiehen pyynnöstä vertahyytäviä kirjeitä eri puolille ja jätetään aina asia siihen. Ellei toinen tokene kirjeestä, josta näyttää käyvän ilmi, että käytettävissä on vähintään suorasuuntaustykki, silloin on viisainta antaa periksi, vaikka olisi kuinka oikeassa.

Kirjettä kirjoittaessa pitää muistaa, että kuritushuone on yhdyssana ja roisto kirjoitetaan virkkeen keskellä pienellä alkukirjaimella.