Maa ja matkailu II

Eilen puheeksi ottamani kirjan (The Edge of the World) kirjoittaja on totisesti journalisti. Kertoessaan hyvin tuntemamme Ottarin (Ohthere) kuningas Alfredille antamasta selostuksesta, joka päätyi Orosiuksen historian (Seitsemän kirjaa…) täydennettyyn laitokseen tekijä antaa ymmärtää, että viikingit olivat kovia homoja joka sorkka. Suositettavin seksin laji on aina sellainen seksi, jota saa. Ja varmasti on totta, ettei pohjanmiesten porukoissa ilmennyt vähintäkään yksityisyyttä.

Juuri tässä on ohimennen yhteisen lemmikkimme Bengtssonin ”Orm Punaisen” muuan suuri virhe, anakronismi. Mainiot henkilöhahmot ja sankareiden toistakin näkyvä ”minuuden tunto” oli kirjoittajan 1800-luvun romantiikasta siinnyt ajatus vailla vähintäkään yhteyttä historian menneisyyteen.

Sama asia rasittaa myös Bengtssonin esseitä, niistä usein mainituista, joita suuresti ihannoin. Ne ovat epäperäisiä.

Tästä kommentista voi lukea, että kuulun itsekin kirottujen leiriin. Luulottelen, että menneisyyden ihmisen mieltä voisi ymmärtää ja siis että tuo mielenlaatu, jota joskus kutsutaan mentaliteetiksi, näkyi sitten teoissa.

Ajatukselle ei ole riittävää perustetta. On täysin mahdollista, että esimerkiksi viikingit erosivat tämän päivän svenssoneista tai 1800-luvun skandinaaveista enemmän kuin simpukat ja muut selkärangattomat.

Tuo ”homo” on myös väärä nimike. Nykymielellä ”bi” olisi lähempänä, ja on mielenkiintoista, että kirjoitustaitoisen papiston piirissä jo aikalaiset kauhistelivat näitä käyttäytymispiirteitä samoin kuin merenkulkijoihin aina liitetystä ylettömästä ryyppäämisestä. Siitä oliko berserkkinä hillumisen takana jokin lääketieteen tuntema oireyhtymä ei ole lähempää tietoa – siis tämä juuri viikinkeihin liitetty piirre, että huvin vuoksi tapetaan kaikki vastaantulijat.

Ottar siis on ensimmäinen nimeltä tiedetty, uskottavia havaintoja kertonut ihminen, joka ei pelännyt vuoroveden aiheuttavaa pohjatonta pyörrettä tai maailman reunalta putoamista, vaan purjehti muina miehinä pohjoiseen kunnes pohjoinen loppui, ja kääntyi itään, kunnes päätyi Bjarmiaan ja ryösti sieltä mukaansa Jomal-nimisen jumalan (alkukielellä tosiaan ”jomal”) aarteet. Bjarmia oli hänen antamiensa merkkien mukaan nykyisen Arkangelin paikkeilla. Asiaa selvitteli lähinnä kansanperinteen puolelta Martti Haavio, mutta Ottarin ympäriltä on myöhemmin julkaistu muutakin tietoa.

Pyen kirjan teemaksi nousee eskatologian loppu. Teologisena käsiteenä eskatologia merkitsee oppia lopun ajan tapahtumista. Myös Uuteen testamenttiin otettu kertoo, että uuden uskonnon, Kristuksen opin, kannattajat olivat aivan varmoja siitä, että Kristuksen toinen tuleminen ja siihen liittyen maailmanloppu, ruumiin ylösnouseminen ja ne muut asiat tapahtuvat, viikkojen, kuukausien tai enintään muutaman vuoden kuluessa. Myöhäisantiikin ja hyvin varhaisen keskiajan kuvauksissa olisi ymmärrettävä, ettei ajan ihmisillä ollut omasta mielestään toivoa tulevaisuudessa maan päällä eikä siten suurempaa kiinnostusta tämänpuoleiseen, varsinkaan ei olojen kohentumiseen, koska olot eivät voineet kohentua.

Mielenkiintoista että tämä aikojen huonontumisen ajatus on edelleen suosittu ja erikoisen endeeminen ikääntyneiden keskuudessa. Se on myös niitä päätelmiä, joihin vasta-argumentit eivät tehoa.

Kirjan tekijän ehkä syystä vähättelemä renessanssi oli mielestäni kuitenkin muutos juuri siihen suuntaan, jonka varhaisimmat akateemiset tutkijat (Burkhardt jne.) totesivat: 1300-luvulla hihat käärittiin ja päätettiin elää myös tässä ja nyt ja panna samalla tuulemaan. Tämä on suuri ero itään verrattuna. Intiasta ja Kiinasta on säästynyt paljon tekstimuotoistakin aineistoa. Siellä vallitsivat ajatukset asioiden muuttumattomuudesta ja ikuisesta jatkuvuudesta tai sen muunnoksena ajan ja historian kehämäisyydestä eli ikuisesta paluusta.

Kirjan kannen ja jutun kuvan silli on suuren muutoksen tunnus. Se tarkoittaa Pohjanmerta ja siinä sivussa Itämerta. Tietääkseni eroa ei tehty eikä nähty. Silakka on murtoveden silli, siis sama eläin. Ja kauan keskiajan päättymisen jälkeen myös meidän maassamme on eletty sillillä. Valtameren turska oli bulkkituote ja paastoajan ruoka.

Kun nyt yhdistetään kovaa tietoa eli arkeologisia löytöjä ajoittain aika villeihin asiakirjatietoihin, lukijaa kaihertaa kuitenkin kirjoittamisen rajoitus. Se ei kuulu tämänkään kirjan aihepiiriin, mutta ehkä liikkuvuuden liikuttaja löytyi jo pronssikaudella. Itsensä pronssin ainesosia, nimenomaan tinaa, on tavattu Persianlahden löydöistä, ja metallien paikantaminen ja louhimisen ajankohta osataan nykyisin määrittää. Ennen vuotta 100 eKr. tinaa Persianlahdella Brittein saarilta!

Maailmankuvani ei murtuisi, jos Adam Bremeniläisten ja muiden ”fennien” tai ”finnien” yhteydessä mainitsemat koirankuonolaiset ja yksisilmät osoittautuisivat esimerkiksi muistoiksi neanderthalilaisista.