Ja aseeksi kelpasi halkokin

Säätiön edustaja toi nähtäväksi Timo Leisiön teoksen ”Kun on oikeen hulivililuonto. Pentti Virrankosken kauhavalaisilta oppimat vanhat laulut” (Kansanmusiikki-instituutti). Katselin ja tilasin heti oman kappaleen verkosta.

Ensin jouduin miettimään, onko professori Leisiö sekaisin päästään tai ovatko hänen analyysinsä kehäpäätelmiä. Aikaa meni. En ole ammattilainen, vaikka osaan perinteisen soinnutuksen ja sointuopin. Alettuani hyväksyä luultavasti kansanmusiikin melodioiden analyysin uuden menetelmän erityisine termeineen, kuten ”tutkasävel”, tunnustan täten kokeneeni sarjan oivalluksia ja alkaneeni hitaasti vakuuttua pohjalaislaulujen erikoisuudesta. Leisiö on tosi viisas.

Korvani ottaa vanhastaan etenkin rajut siirtymät kirkkosävellajeihin. Sellainen on esimerkiksi ”Pappani majan” toisessa säkeessä. Nyt alkaa syntyä kuva modaalisen ja tonaalisen siirtymästä ja Leisiön osoituksesta viisisäveljärjestelmän ja vastaavasti sitten kaksirivisen hanurin kolmen soinnun jäljistä sävelmissä.

Pentti Virrankoski on tuttu mies. Tiedän hänen kotitalonsa Kauhavan Kalliossa ja pitkän rivin erilaisia sukulaisia. Kysymys on yhdestä pitäjän mahtisuvuista. Olin Pentin kollega Turun yliopistossa, tosin kurja dosentti vain, kun Pentti oli monet vuosikymmenet Suomen historian professori ja teki moniin vaikutuksen erinomaisilla tutkimuksillaan muun muassa kotiteollisuudesta.

Väitöskaronkassani Virrankoski esitti frakki päällä onnittelun kauhavalaislauluna, ja minä vastasin toisella. Pentti lauloi nuotilleen, minä en.

Tämä uusi kirja jotenkin järkyttää minua. Kysymyksessä on kaikki yhden henkilön muistamat laulut, kansanlaulun ytimestä eri aikakausien ralleihin niin että mukana ovat myös ”Kerenski” ja muita kansalaissodan ajan lauluja.

Kaikista on nuotit ja nuottien kanssa myös tavanomaiset sointumerkit. Sekä Virrankoski että Leisiö selostavat laulu laululta yksityiskohtia.

Ilmaisisin myös kiitoillisuuteni työn säästymisestä. Vaasan Jaakoon pakinoiden äänikirjoihin tulee sanasto eli vaikeiden murresanojen selitykset. Virrankoski on tehnyt saman, joten pääsen suoraan tarkistamaan. Murteellisissa sanoissa on pitkienkin puheiden aiheita. ”Komia” on yhteiseksi osoittautuvan mielipiteemme mukaan ”liiankin ylpeä” (”Kauhavan komiat”) ja ”rento” on ”huoleton ja peloton”. En ole ehtinyt edes katsoa, onko kirjassa mukana ”Färikaran Jaska”, todella komea laulu. Färikara on lossi, käsin vedettävä, ja tässä tapauksessa luultavasti Härmän Liinamaan lossi.

Vaikka olemassa on Kauhavan laulukirja ja Härmän laulukirja ja kaikki tietävät Toivo Kuulan laulujen keräyksen, tämä kokoelma on kyllä hurja ja sen julkaiseminen hieno kulttuuriteko.

Neuvoksi lukijoille vihjaisisin että Leisiön maallikolle usein vaikeatajuisista analyyseista ei kannata hermostua. Minua kiinnostaa ja huvittaa hänen tarkoin selvittämänsä suuret intervallit ja oktaavihypyt, kuten se ”Isoo Antti ja Rananjärvi” –laulun septimi, joka juoppojen yhteismölinässä menee aina väärin, tai isot sekstit, joita esiintyy lauluissa runsaasti. Todella vaikea on esimerkiksi ”Pilvet on taivahalla”, mutta Virrankosken maininta, että tuon laulun revontulia tarkoittava ”rurjat” liittyisi paikannimeen Ruija oli minulle uusi ja kiihdyttävä.

Tämä Virrankoski muuten lisää epäilyäni, että Vaasan lyseossa annettiin oppilaille jotain lahjakkuuspillereitä. Hänkin on käynyt sen, samoin kuin esimerkiksi Nokian johtokunta (dream-team).

Yhdessä asiassa olisin kunnioittavasti eri mieltä kuin Virrankoski. Kansanlaulun tunnettu kaava luontokuva – mielikuva (Eikä ne haavan lehret lakkaa tuulella huiskumasta – eikä lakkaa vanha kulta mielehen muistumasta) ei ole pohjalainen, suomalainen eikä varsinaan uusi. Kuten saksalainen Curtius osoitti paksulla kirjallaan latinankielisestä runoudesta ja Euroopan keskiajasta kysymyksessä on tyypillisesti ”topos” eli ilmaisukaava, joka oli hyvin tunnettu ja laajasti käytetty jo antiikissa ja siirtyi suoraan keskiajan runouteen.

Se on mielenkiintoinen lisä, että sama tekniikka, nelisäkeisenä vielä, on tyypillinen Kiinan 800-luvun T’ang –kauden runoudellke, jossa tavan takaa on puu tai tuuli tai puro tai persikankukka ja sitten ”minä” näkemäänsä miettimässä tai suoraan kysymässä, missä nyt ovat ystävät.

Kiitos, tekijät. On siinä miettimistä, miksi juuri kauhavalainen kansanlaulu on ainutlaatuinen. Olin luullut, että muualta ei ole kunnolla kerätty. Nyt kuulen, että kyllä on, mutta ei ole löytynyt.

Kuvassa isäntämies Kauhavan Alakylästä.