Chandler I

Chandler I

Hyvä että on blogi. Voi panna sanaa kiertämään. Raymond Chandlerilla on maaginen maine. Elokuvista ainakin ”Syvä uni” aiheuttaa edelleen katsojassaan syvää ja kestävää mielihyvää, vaikka ohjaaja Hawks melkein haastoi tuotantoyhtiön oikeuteen silpomisesta, jota tuottaja nimitti editoinniksi. Elokuvan sekavuus ei siis ole vastoin yleistä luuloa ohjaajan eikä kirjoittajan vika.

Vaikka kirjat ovat niin vanhoja, osittain ennen sotaa julkaistuja, viihteenä ja väkivaltaromaaneina niitä ei ehkä ole ylitetty. Moni on myöntänyt hänelle velkansa, esimerkiksi James Ellroy. Tämän tiedon pitäisi kummastuttaa, sillä nyt luettuna nämä ”kovaksikeitetyt dekkarit” vaikuttavat aivan lapsellisilta. Tyhjää sanailua, sitäkin tyhjempää ja sitten juonentapainen pahimmillaan muutaman sivun sekasortoisena repliikkinä kirjan lopussa. Miksi haaskata aikaa sellaiseen?

Yleisen kirjallisuustieteen levittämästä mielipidesuunnasta välittämättä pidän arvokkaina sellaisia romaaneita, jotka esittävät nautittavassa muodossa yhteenvedon vaikeista asioista. Chandler kertoo Los Angelesista ja siten Yhdysvalloista ja siten esimerkiksi Helsingin huumepoliisi Aarniosta paljon sellaista, jonka edessä yhteiskuntatiede tylsyttää kyntensä ja sosiaalihistoria takoo miekkansa koloille.

Raymond Chandler oli kolmen kahdeksikon miehiä, syntynyt 1888 eli isoisääni melkein kymmenen vuotta vanhempi. Ellei hän olisi niin hyvä, lukisin häntä viktoriaanisena periodikirjoittajana. Voimani eivät riitä nostamaan häntä Mark Twainin rinnalle ja Norman Mailerin yläpuolelle kirjailijana, joka antoi kielen ja sisällön kokonaiselle aikakaudelle. Sen haluaisin tehdä.

Omassa arvopyramidissani huipulla ovat aikakauden muuttajat eli sellaiset taiteilijat kuin Goethe ja Dickens ja – Topelius. Kaikkia yhdistää säkeistömuotoinen proosa, joka on kuin Schubertia.

Chandler oli jo lähes keski-ikäinen ängetessään Kanadan armeijaan ja joutuessaan länsirintamalle Arras’n seudulle. Hänellä oli kauan kaksoiskansalaisuus, koska äiti kuljetti hänet pienenä Englantiin, jossa hän kävi Dulwichin hienostokoulun ja aikaili yliopistoissa ja oppi pahimmanlaatuisen britti-snobismin, joka lisäsi hänen henkilökohtaista epäsuosiotaan kotona ja kaukana. Hän muun muassa oli vakavissaan sitä mieltä, että jalo eli aatelinen syntyperä tekee ihmisestä muita paremman. Saa lukea tarkkaan ennen kuin huomaa, että osa mielikuvitussalapoliisi Philip Marlowen viehätyksestä on tämä kuvattuja olosuhteita uhmaava piirre. Marlowe on salapukuinen markiisi tai jaarli tai sellaisen neljäs poika. Vaikka hän viihtyy vähäosaisten seurassa ja juopottelee mielellään näiden kanssa, hänessä ei ole mitään demokraattista, ja amerikkalainen vapaus-eetos näkyy vain väkivaltaisten gangstereiden ihailuna. Chandler on Rudyard Kiplingin hurraa-henkinen aateveli. Kipling tosin suisti suutaan, kun hänen oma poikansa kaatui länsirintamalla.

Chandlerilla oli kaksoiskansalaisuus. Vaikka U.S:A oli jo liittynyt sotaan, hän keksi ilmoittautua jalkaväkeen Kanadassa. Kanadalaisten valtava panos molempiin maailmansotiin jää monilta jopa huomaamatta. Sotilaina he olivat maailman parhaita tai toiseksi parhaita – australialaiset ja uusi-seelantilaiset olivat vielä hurjempia, mutta heidät tapatettiin sukupuuttoon jo Gallipolissa.

Joukkueenjohtajana länsirintamalla Chandler joutui todella pahaan keskitykseen. Hänen johtamansa joukkue muuttui atomeiksi ja hän itse sai päähänsä niin pahoja tälleja, että toisin kuin elämänkerran kirjoittaja Tom Hiney arvioisin hänen saamansa vammat pysyviksi ja persoonalisuushäiriöt siihen liittyviksi. Hän oli viimeiset kymmenen elinvuottaan eli 1950-luvulla niin paha alkoholisti, että paskansi housuihinsa ja oksensi päälleen tai toisten päälle. Ja sellainen hän oli tilanteissa, joissa rahaa oli liikaakin ja entiset ja tulevat nobelistit jonottivat hänen ovellaan ilmaistakseen ihailunsa.

Kuten romaaneista ilmenee, naisista Chandler ei ymmärtänyt mitään. Hän meni naimisiin itseään 18 vuotta vanhemman Cissyn kanssa luullen tätä 40-vuotiaaksi, kun Cissy oli todellisuudessa jo täyttänyt 53. Niinpä lapsia ei tullut, ja kaksi hänen ympärillään liikkuneista naisista sai hänen kuoltuaan aiheen rajuun testamenttiriitaan. Loppuaikoinaan Cissyn kuoltua Chandler kosi useimpia vastaantulijoita.

Se on suurisuuntasinen väärinkäsitys, ettei Amerikassa yleensä tunnettaisi Chandleria. Tällaista tietoa ovat levittäneet Anhava, Saarikoski, moni muu ja minä. Kysymyksessä on erehdys. Chandler – ja ensin Dashiel Hammet – aloitti roskaviihteen kirjoittajana mutta kehitti rikosromaanin korkeakirjallisuudeksi ja sai kärsiä tavanomaista kylmäkiskoisuutta maan kirjallisilta hienoperseiltä, mutta se oli ohimenevää. Hänen merkittävyytensä huomattiin ja sitä julistettiin laajasti ja kaikin kunnianosoituksin. Kustantaja Knopf teki parhaansa ja Hamish Hamilton Englannissa samoin. Ruotsi ja Tanska huomasivat uuden ilmiön ensimmäisinä, ja ranskassa ”musta sarja” nosti Chandlerin Simenonin rinnalle ja alan kirjat ja elokuvat saivat siitä nimen, ”noir” eli musta. Luultavasti nimitys oli korostamassa eroa brittien valoisaan puzzle-perinteeseen, jonka varhainen ja ylittämätön mestari oli Agatha Christie. […]