Orjuus pois

Rostovtseff piti Kreikan ja Rooman harjoittamaa orjataloutta tehottomana. He olivat omaksuneet sen ajattelemattomasti Jokilaaksojen kulttuureista.

Rostovtseff itse oli tehoton ja sitä paitsi kuoli jo 1920-luvulla. Hänen laaja teoksensa oli kerran vakiotavaraa englanninkielisessä maailmassa ja lopulta Suomessakin. Antiikin Rooman taloushistoria on kirjoitettu kootusti uudestaan lukuisia kertoja, eikä erillistutkimuksilla ole loppua. Eräissä asioissa käytän itse vanhentuneita lähdeteoksia, paitsi jos joku myöntää minulle merkittävän apurahan. Sellaista ei ole näköpiirissä. Cambridgen taloushistoria-sarja on erittäin kallis. Fontanan sinänsä hyvä sarja on sekin saanut ikää. Sotien välisenä aikana ensimmäisen kerran ilmestyneet Cambridgen niteet minulla on, ja ne löytää nyt verkostakin joko ilmaiseksi tai hyvin halpoina.

Yleisten käsikirjojen aika on ohi. Tarkoitan sellaisia sarjoja kuin Jaakkolan Suomen historia, jota ei kannata kantaa kotiin, ja Arvi Korhosen Suomen historian käsikirja, joka hyvästä tutkijanotteesta huolimatta herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Ranskalaiset hypistelivät taloushistorian valtikkaa siitä alkaen kuin belgialainen Henri Pirenne julkaisi kuuluisat teoksensa. Yhden nimi on nykypäivää, Muhammed ja Kaarle Suuri. Sitten syntyi kokonainen koulukunta, annalistit. Oman arvioni mukaan heidänkin aikansa on ohi. Jopa iso Braudel kärsii pahasti uusimman arkeologian löydöistä ja tuntemattomien tekstien tuomista oivalluksista.

Ranskalaisten mukaa siirtomaaherruus eli imperialismi oli taloudellisesti tuottamaton ajatus. On mahdollista, että Englanti tienasi Intialla. Asian voi ymmärtää niinkin, että ulkomaankauppa olisi saatu toimimaan myös ilman kallista miehitystä. Britit joutuivat rakentamaan esimerkiksi juuri Intiaan sekä hallinnon että rautatieverkoston ja lisäksi se omituinen paikallisen korkeimman oikeuden tuomarina toiminut henkilö ymmärsi sanskritin merkityksen kielenä ja laati historiallisen kieliopin, joka siis selvitti puolen Euroopan kielihistorian.

Tuo ei tarkoita, että tässä kautta rantain hyväksyttäisiin tai kirottaisiin siirtomaiden aikakausi. Siitä aiheesta voi puhua toisessa kirjoituksessa. En keksi esimerkiksi belgialaisten Afrikan touhuista mitään myönteistä sanottavaa ja tiedän, ettei puheenaihe oli Brysselissä tänäkään päivänä suosittu. Yritän muistaa mainita P. Haavikon mielestäni onnistuneen kielikuvan, että Suomi oli 110 vuotta Venäjän siirtomaa. Tuo heitto alleviivaa, että joskus siirtomaa voi riistää isäntäänsä.

Se mielipide on ollut aika vahva, että siirtomaasodat, kuten Ranskan Indokiina ja sitten saman alueen Yhdysvaltain Vietnam ovat hyvin usein poliittisia temppuja, joilla kotiyleisön huomio käännetään sankarillisiin sotatoimiin ulkomailla, jotteivat ihmiset ehtisi ajatella ajankohtaisia kotimaisia ongelmia. Mielestäni tässä on hiukan ainesta Putinin Ukrainan toimien selitykseksi. Taustaoletus on siis se, että Venäjän talous ja sen perässä pian valtakunnan erilaisten osien koossa pitäminen on nopeasti paheneva ongelma.

Ehdotukseni hallitusohjelmaan on työttömyyden selvittely myös ottamalla työn käsite radikaalisti uudelleen mietittäväksi. Tähän asti olemme puhuneet tehdastyön muuttumisesta ja sen myötä ammattiyhdistysliikkeen aseman muuttumisesta ja sosialidemokratian sortumisesta. Niistä sietää puhua.

Tiettävästi neljä viidestä työelämään tulevasta ei toivo jäävänsä uuteen työpaikkaansa kymmeneksikään vuodeksi, eikä varsinkaan asuvansa hankkimassaan huoneistossa.

Kaikkein hyväosaisimmat eli esimerkiksi liikkeenjohtajat pitävät suorastaan selvänä, että viisi tai seitsemän vuotta toimitusjohtajana on maksimi. Mielestäni tuota ajatusta tukee myös lääketiede ja psykiatria. Henkilöstä joka on täyttänyt 55 vuotta ei ole pesäpallokentälle sieppariksi eikä vähänkään isomman yhtiön toimitusjohtajaksi.

Ainakin Helsingin suurimmissa liikejuridiikan asianajotoimistoissa on sellainen sääntö ja sopimus, että täyttäessään 60 vuotta osakkaat sitoutuvat ampumaan itsensä. Vaihtoehtona on siirtyminen neuvottelevaksi lakimieheksi, joka tarkoittaa melkein aina valikoituja tehtäviä.

Esitän huonoimman mahdollisen perustelun, oman kokemukseni. Minusta ei missään tapauksessa olisi enää tekemän täyttä työviikkoa eikä etenkään palopäällikön eli toimitusjohtajan tekemisiin, jonka on sekä reagoitava kaikkeen nopeasti ja tehokkaasti että pidettävä porukka kasassa. Sitä vastoin olen edelleen halukas selaamaan papereita oman aikatauluni mukaan.

Työn käsite,  merkitys ja sisältö ovat muuttuneet kaikissa kerroksissa. Pätkätyökin on sääntö eikä poikkeus. Haluaisin nähdä työntekijän suojelukohteen sijasta yrittäjänä, jonka kauppatavara on oma työvoima ja vahvuus verkostoituminen eli kyky ylläpitää yhteistyösuhteita.