Kööri

Menneisyydessämme on epähenkilöitä. Syy muistista pyyhkimiseen on yleensä perusteltu ja tavallisesti poliittinen. Örnulf Tigerstedtin paksu Hackmanin kauppahuoneen historia on jokseenkin korvaamattoman aineiston lisäksi kirjoitettu kuin Topeliuksen historiallinen romanssi, vain paremmin. Kirjoittaja puuhaili toimittuaan virallisena ja marssivana natsipuolueen kannattajana sodan aikana propagandakirjallisuuden parissa. ”Vastavakoilu iskee” on sekin hyvin kirjoitettu, kuten Waltarin vastaavat teokset.

Pohjalainen epähenkilö on Jaakko Oskari Ikola, Vaasan Jaakkoo, jonka siellä kaikki sanovat tuntevansa ja lämmöllä muistavansa, mutta eivät halua jatkaa keskustelua aiheesta. Ikola oli oikeistopoliitikkonakin katastrofi. Tutkimuksen puuttuessa jää vain arvailemaan, mitä hän tarkkaan ottaen kokoomukselaisena puuhaili Lapuan Liikkeen ja IKL:n kanssa. Minä arvaan, mutta en tiedä.

Nimeä lukuun ottamatta aivan unohdettu pohjalainen on Heikki Klemetti. Nimi tiedetään muutamien laulujen säveltäjänä ja sanoittajana. Kuuluisin mutta ei ainoa on ”Oi kallis Suomenmaa”. Joku voi tietää, että kuoroakin hän johti. Pentti Virrankosken kiittelemäni elämäkertateos ei luultavasti levinnyt laajalle. Joku voi muistaa kuin vitsinä tunnelmapalojen sarjan ”Kuvat”. WSOY todella hyväksyi erään, kirjan ”Viimeiset kuvat” jälkeen ilmestyneen opuksen nimeksi ”Ei ne olleetkaan viimeiset”.

Klemetti tuli vähän yli 20-vuotiaana YL:n johtajaksi, kielsi laulajia tulemasta päissään konserttiin, sitten harjoituksiin ja sen jälkeen istujaisiinkin, ja rupesi opettamaan heitä laulamaan. Työ oli erittäin kova, mutta tallella olevat vanhat äänitteet etenkin Suomen Laulun Klemetin-kaudesta hätkähdyttävät. Niitä ei osaa olla vertaamatta itseensä Gardineriin – notkeus, rytmisyys ja sävelpuhtaus.

Anteeksi vain, mutta Klemetin jälkeen nuo arvot ehkä taas unohdettiin, kunnes Klemetti-opiston ja radion kuorot ryhtyivät harjoittelemaan tosissaan niin että meillä on nykyisin kymmenen tai kaksikymmentä kansainvälisen tason a cappella –kuoroa.

Silti sitä nielaisee, kun lukee, että Klemetin mielestä myös naisylioppilaiden oli saatava laulaa, ja perusti ja harjoitti motettikuoron, joka kiskaisi Helsingissä ja Turussa motetin ”Jesu meine Freude”. Teos on yhtä vaikea kuin ”Magnificat”, mutta siihen nyt ei onneksi tarvita solisteja.

Luultavasti kuorossa laulaminen oli varhaista feminismiä. Klemetti mainitsee kuorolaisina Maria Jotunin, L. Onervan, Freya Schoultzin, Inez Herlinin ja muita mielenkiintoisia nimiä.

Saatuaan senaatin apurahan Klemetti kierteli Saksaa ja mainitsee kuivasti kuunnelleensa tuon Bachin motetin Leipzigin Tuomaskirkossa. ”Kuoro laski kokosävelaskeleen…” Niinpä itsekehustaan kuuluisaa Klemettiä voi vähän uskoakin, kun hän ylistää oman kuoronsa varhaisen Ruotsin ja Saksan kiertueen menestystä.

Oli hänellä hyviä kavereitakin. ”Sydämeni laulun” YL kantaesitti hänen johdollaan, ja hän tilasi ja sai Sibeliukselta mm. laulut ”Saarella palaa” ja ”Terve, kuu”. Molempien stemmoista näkee, ettei niitä ole sävelletty satunnaiselle kolpakkokuorolle.

Klemetin lukemisen tekee vaikeaksi hänen ennakkoluuloisuutensa ja väljä suhtautuminen totuuteen. Vielä viimeisillään, 1950-luvulla, hän sai kustantajan seulan läpi juutalaisvastaisia ja hitleriläismielisiä kantojaan, muta työväenliikettä ja vasemmistoa vastustavia ei näy. Ne WSOY lienee siivonnut. Klemetti ei suvainnut mitään yhteistyötä työväen sivistysliikkeiden kanssa ja moitti ankarasti kollegojaan, jotka olivat pistäytyneet työväen laulujuhlilla.

Klemetillä on muuan jokseenkin unohdettu ansio, jota ei vähennä idioottimainen yltiöpäisyys niin monissa asioissa. Itse asiassa tämäkin hänen hankkeensa oli idioottimainen, mutta tuotti kauniin tuloksen.

Ilman Klemetin laajoja kirjoja esimerkiksi Petäjäveden ja Keuruun vanhat kirkot olisi purettu ajat sitten ja korvattu betonielementtirakenteilla.

Klemetti ei todellisuudessa tiennyt juuri mitään kirkoista eikä kirkon rakentamisesta, mutta Kuortaneen lukkarin poika hän oli. Hän ryhtyi hankkimaan tietoja ja kiertämään maata vaimonsa kuljettamalla henkilöautolla ja tuli heti paikalla siihen tulokseen, että tiilihirvitysten ja hengettömien, valtiollisten empire-kirkkojen rinnalla kansanmiesten suunnittelemat ja toteuttamat kirkkorakennukset ovat aarre. Hän jopa haeskeli vaivalla Tukholman arkistoista piirustukset ja rakentajien nimet ja tietojen puuttuessa arvasi – oikein, kuten myöhemmin osattiin todeta.

Siinä on saavutusta kerraksi. Etenkin Petäjäveden kirkko on silmissäni erään vaikean perinteen huipennus. Ja Kuortaneen kirkko on hieno. Ja Kerimäen.