Katumus

En eilen onnistunut. Lukijasta hämärältä ja turhalta tuntuvan oikeudellisen esittelyn takana on usein arkeen auttava ohje. Minulla olisi suuri himo kirjoittaa 144 sivua pitkä kirja, jonka nimi olisi Johdanto siviilioikeuteen. En kirjoita, koska menekkiä tuskin olisi ja siksi kustantajia ei kiinnostaisi. Tuollaisia, tuon tapaisia kirjoja ovat eri aikoina julkaisseet Aurejärvi, Pöyhönen ja usea muu. Tyypillisesti ne ovat pääsykokeisiin tarkoitettuja ja silloin menekki on taattu.

Eilen oli puhe Sofi Oksasesta ja kustannussopimuksesta. Kerroin esimerkkejä tilanteista, joissa sopimus ei ole sitova. Kommenteista päätellen esimerkkejä ei noteerattu.

Joka päivä joku sanoo lehdissä tai televisiossa, että luottamus ja luottamus ja sopimukset on pidettävä. Tämä on sinänsä totta mutta silti leimaan sen henkiseksi röyhtäilyksi, johon kannattaisi ottaa Samarinia.

Kun puhutaan sopimuksen tulkinnasta tai sitovuudesta, tarkoitetaan yleensä varallisuusoikeudellisia sopimuksia, vaikka asiasta unohdetaan mainita.

Päätteleminen oikeudenalasta käsin on lähes sata vuotta sitten huonoon huutoon joutunutta käsitelainoppia. Harha menee näin. Katsotaan kirjasta, mikä asian nimi on. Se on esimerkiksi varallisuusoikeus. Todetaan sääntö, sopimuksen sitovuus. Otetaan käytännön esimerkki, esimerkiksi vuokrasopimus. Päätellään että koska se on varallisuusoikeutta, sopimus on sitova.

Lopputulos on oikea mutta päättely on virheellistä. Perustelu tosielämän ilmiöistä niiden nimityksiin ja nimityksistä takaisin todellisuuteen on keskeinen menetelmä lähes kaikissa tieteissä, mutta ilman toistettavissa olevaa kokeilua se on arvoton.

Eilen selitin, että esimerkiksi sellainen sopimus, jolla joku sitoutuu muuttamaan etunimensä tai sukunimensä, ei ole sitova. Perustelu: tuollainen sopimus ei ole varallisuusoikeutta vaan persoonallisuusoikeutta. Ja perustelu on siis huono, käsitelainopillinen. Huonoja perusteluja käytän blogikirjoituksissa ja muissakin kirjoituksissa. Esimerkiksi tässä välissä pitäisi täsmentää, mitä ”sopimus” tarkoityaa. Peruspiirteiden esittelemiseen menisi 49 sivua ja johdantoon 490 sivua. Tämä on vakiintunut asiaintila.

”Sopimukset on pidettävä” on siis totta vain suhteellisesti, vain tietyissä tapauksissa.

Katumisoikeus on tekijälle kuuluva oikeus peräytyä tekemästään sopimuksesta. Tyypillisimmin se liittyy lain kieltoon, joka estää käyttämästä toisen teosta tämän tekijän kunniaa loukkaavalla tavalla tai loukkaavassa yhteydessä. Toisin ei voi sopia.

Kirjailija ilmoittaa: käsikirjoitukseni ei ole valmis. Sitä ei saa painaa vielä. Kustantaja vastaa; on se valmis ja ihan riittävän hyvä. Kirjailijan kanta voittaa siihen katsomatta, mitä kustannussopimuksessa lukee.

Tekijänoikeudessa asiasta on viimeksi kirjoittanut Pirkko-Liisa Haarmann (Tekijänoikeus ja lähioikeudet V 3.5., s. 150-151). Maininta on hyvin lyhyt. Hyvin laajasti asiasta kirjoitti ruotsalainen Stig Strömholm ranskankielisessä kolmiosaisessa moraalisten oikeuksien yleisesityksessään.

Ja Englannissa ja Yhdysvalloissa on aivan toinen järjestelmä, eikä tekijällä ole tuota katumisoikeutta. Rajusti yleistäen tekijänoikeudesta sopiminen ei sinänsä poikkea muista sopimuksista. Euroopan mantereella ja siis myös Suomessa tilanne on toinen.

Kuten eilen sanoin, katumisoikeuden käyttäminen voi johtaa velvollisuuteen korvata kulut ja palauttaa saadut rahat. Näin käy, jos tekijällä ei ole perusteita tuolle loukkaavuudelle. Veikko Huovinen vaihtoi kustantajaa suututtuaan kirjansa mielestään huonosta kansikuvasta. Sitä vastoin kirjan julkaiseminen editoituna eli ”paranneltuna” ilman tekijän suostumusta olisi hyvin todennäköisesti tekijänoikeuden loukkaus.

Ainakin WSOY:n kahden kirjailijakapinan yhteydessä yksi ja toinen vei käsikirjoituksensa muualle. Vaikka kustantajalla on niin sanottu optio kirjailijansa seuraavaan kirjaan, se ei ole sitova. Ja jos kirjailija lähtee, ei kustantaja voi estää sitä. Jos kustantaja ei produsoi sopimuksessa yksilöityä kirjaa, kustantaja voi vaatia todellisia kulujaan mutta siis ei kuviteltua, laskennallista myyntivoittoaan.

Tiettävästi tuottelija silpoi ja runteli Orson Wellesin elokuvateoksia, ensin ”Mahtavia Ambersoneja” tosi rajusti (tunti pois ja loppu uusiksi). USA:ssa se käy päinsä. Suomessa ei kävisi – vaikka sitä tapahtuu. Ja tämä on syy kirjoittaa asiasta uudestaan. Toimintaohjeena: kun tekijä kieltää, julkaista ei saa. Tilanne vaatii ammattitaitoa. Melkein kaikki tekijät jänistävät jossain vaiheessa.